KERTOMUS KAHDESTA LEGIOONASTA

Toisessa maailmansodassa Ranskan Muukalaislegioona taisteli saksalaisia vastaan totutulla röyhkeydellään, mutta samalla se melkein tuhoutui omien rivien rakoillessa.

Ennen sotaa

Aluksi tiedustelu-upseerit Ranskan Muukalaislegioonan esikunnassa Algeriassa olivat ymmällään. Legioonassa oli aina palvellut suuri määrä saksalaisia, mutta nyt, Saksan propagandan yrittäessä lopettaa saksalaisten liittymisen, määrä vain lisääntyi.

1930-luvun lopulla, kun yhä enemmän nuoria saksalaisia liittyi tähän kuuluisaan yksikköön, hyökkäsi Saksan lehdistö voimakkaasti tätä vastaan ja Saksan hallitus vaati värväämisen lopetettavaksi. Kirjoja, joissa kerrottiin Muukalaislegioonasta, poltettiin julkisesti. Jupakka suureni koomisiin mittoihin, kun propagandaministeriö väitti, että viattomia nuorukaisia hypnotisoitiin liittymään Muukalaislegioonaan. Vuonna 1938 jopa eräs ammattihypnotisoija pidätettiin ja häntä syytettiin tästä.

Kuitenkin saksalaiset jatkoivat liittymistään - kunnes puolet miehistöstä ja 80 % aliupseereista oli saksalaisia. Lopulta tuli ilmeiseksi, että Saksan tiedustelupalvelu, Abwehr, oli tämän takana, tuhotakseen Muukalaislegioonan sisältä päin. Uudet saksalaiset legioonalaiset melkein onnistuivatkin tässä.

Ranskan Muukalaislegioona on aina viehättänyt maailman syrjäytyneitä nuorukaisia, ja 30-luvulla heitä oli Euroopassa paljon. Ensin tulivat Espanjan sisällissodassa hävinneet kansallismieliset. Sitten juutalaiset ja muut Kansallissosialistien vainoamat. Myöhemmin tšekkiläiset ja puolalaiset, kun Saksa alkoi hakea lisää elintilaa. Nämä tulokkaat eivät tulleet toimeen uusien saksalaislegioonalaisten kanssa. Saksalaiset aliupseerit terrorisoivat ei-saksalaisia alaisiaan, josta seurasi lukuisia tappeluita ja sotaoikeuksia. Upseerit eivät pystyneet luottamaan omiin alaisiinsa. Muukalaislegioonan henki romahti, ja oli puhetta jopa koko yksikön lopettamisesta.

Sota alkaa

Toisen maailmansodan puhjettua 1939, tilanne Muukalaislegioonassa oli kriittinen. Jotta ongelmat vähenisivät, saksalaisia siirrettiin erä maalinnakkeisiin ja ei-saksalaisten aliupseerien määrää nostettiin. Mutta vieläkin Ranskan mielestä Muukalaislegioonassa palveli liikaa saksalaisia, monet mahdollisesti vielä lojaaleja isänmaalleen, jotta yksikköä voitaisiin käyttää taisteluihin Euroopassa. Siispä Ranskassa perustettiin neljä uutta rykmenttiä vanhojen legioonalaisupseerien avulla. Nämä rykmentit sijoitettiin Maginot-linjalle, jossa ne olivat toimettomina kevääseen 1940 asti.

Johtuen yleisestä haluttomuudesta lähettää kokonaisia Muukalaislegioonan yksikköjä Ranskaan päätettiin, että jotain oli tehtävä niille Muukalaislegioonalle lojaaleille sotilaille, jotka olivat toimettomina Pohjois-Afrikassa ja janosivat taistelua. Vuoden 1940 alussa päätettiin "vanha Legioona" ottaa käyttöön: vapaaehtoisista muodostettiin kaksi tuhannen miehen pataljoonaa.

Miehet valittiin tarkkaan ja sinne kelpasivat saksalaisista vain vanhat legioonalaiset, joiden uskollisuudesta ei ollut epäilyksiä. Vangiksijäämisen mahdollisuus otettiin huomioon ja heille annettiin uudet nimet ja henkilöpaperit.

Nämä kaksi pataljoonaa liitettiin Muukalaislegioonan 13. DBLE:hin (13. Demi-Brigade de la Legion Etrangere, 13.Puoliprikaati), jonka komennossa oli everstiluutnantti Magrin-Verneret, 1. Ms:n veteraani ja yksi noista erikoisista sotilaista, joita päätyi Muukalaislegioonaan. Prikaatin saavuttua Ranskaan kaikkeen tottuneet legioonalaiset eivät näyttäneet yllättyneiltä, kun heille jaettiin uudenlaiset univormut - ja sukset. Näitä aavikkojen veteraaneja alettiin kouluttaa talvisodankäyntiin ja heidät varustettiin vuoristojääkärien varusteilla. Heidän oli määrä siirtyä Suomeen liittoutuneiden avustusjoukkojen mukana auttamaan pientä maata suurta ja mahtavaa Neuvostoliittoa vastaan, joka oli sillä hetkellä Saksan liittolainen. Mutta ennen kuin 13DBLE ehti lähteä Ranskasta, NL voitti ja pieni Suomi sijoittui toiseksi tässä talvisessa maaottelussa. Sota Suomessa oli loppunut.

Narvik

Mutta alkoi uusi taistelu. Churchill, Englannin 1.Merilordi, oli kiirehtinyt vesialueiden miinoittamista puolueettoman Norjan ympäriltä, jotteivät saksalaiset saattueet pystyisi kuljettamaan rautamalmia puolueettomasta Ruotsista omiin sotaponnisteluihinsa. Samaan aikaan Hitler oli päättä nyt aloittaa 9.4.1940 Norjan valloituksen turvatakseen rautamalmin saannin jatkumisen sekä saadakseen laivastotukikohtia aluksilleen. Seurasi kiivaita meritaisteluja Royal Navyn ja Kriegsmarinen välillä, ja merellä briteillä oli ylivoima.

Britit lähettivät myös voimakkaita maavoimia kohti Norjaa, mutta saksalaiset ehtivät miehittää maan. Huhtikuun aikana Saksa oli saanut haltuunsa kaikki Norjan tärkeimmät satamat - Narvikista Kristiansandiin ja niemimaan ympäri Osloon. Englantilaiset ja norjalaiset taistelivat hyvin, mutta ilman menestystä, joten englantilaiset saivat käskyn poistua Norjasta.

Liittoutuneet eivät kuitenkaan olleet vielä käyttäneet kaikkia korttejaan. Vaikka heidän oli vetäydyttävä Etelä- Norjasta, he aikoivat vallata ja tuhota Narvikin sataman Pohjois-Norjassa estääkseen saksalaisten malmikuljetukset. Maihinnousua oli asetettu komentamaan englantilainen kenraaliluutnantti Auchinleck, Kuninkaallisen Laivaston suojelevien tykkien alla, ja pääasiassa puolalaisten ja ranskalaisten joukkojen avulla. Pääosassa tässä suunnitelmassa oli 13DBLE.

Kun Magrin-Verneretin alaiset kyselivät miksi 13DBLE matkustaisi Norjaan, hänen vastauksensa oli tyypillinen legioonalaiselle: "Miksi? Käskynäni on vallata Narvik. Miksi Narvik? Malmin takia, sillin takia, norjalaisten takia? Minulla ei ole harmaintakaan aavistusta."

13DBLE kahdella pataljoonallaan liitettiin 1.Kevyeen divisioonaan, jota komensi ranskalainen kenraali Bethouart. Divisioonaan kuului myös kolmen pataljoonan ranskalainen alppijääkäriyksikkö sekä neljän pataljoonan suuruinen puolalainen vuoristoprikaati. Alueella tulisi olemaan myös useita norjalaisia yksiköitä (n. 3500 miestä), jotka olivat vielä taistelukykyisiä. Suunnitelmana oli purjehtia Narvikiin sinne johtavien vuonojen kautta laivaston suojeluksessa, joka vielä hallitsi Pohjanmerta. 13DBLE:n oli määrä iskeä suoraan kaupunkiin, ranskalaisten ja puolalaisten vuoristojoukkojen vartioidessa sivustoja norjalaisten avustuksella.

Legioonalaisia vastassa oli kenraali Dietlin komentama varuskunta, jota oli vahvistettu 137.Vuoristojääkärirykmentillä. Rykmentti oli iskukykyinen ja se oli nopeasti koulutettu maahanlaskujoukoksi ja pudotettu Narvikia ympäröiville vuorille. Nämä hyvinkoulutetut saksalaiset olivat ylpeitä edelweiss-tunnuksestaan, kuten Muukalaislegioona oli omasta seitsenliekkisestä kranaatistaan. Siispä kumpikaan ei tulisi luovuttamaan helpolla.

Ennen kuin 13DBLE pystyi hyökkäämään itse Narvikiin, oli läheinen Bjerkvikin kylä vallattava, koska sen takana oleva ylänkö hallitsi Narvikin satamaa. 13.5.1940 13DBLE nousi maihin Bjerkvikin edustalla. Keskiyöllä englantilaiset taistelulaiva Resolution, risteilijät Effingham ja Vindictive sekä viisi hävittäjää avasivat tulen kohti puolustavia saksalaisia. Pian sen jälkeen hyökkääjien maihinnousualukset iskivät pohjansa rannalle. Se oli sodan ensimmäinen kerta, jossa tällaista yhteistoimintaa tapahtui vihollistulen alla.

Saksalaisten reagoivat nopeasti. Aamun sarastaessa Luftwaffe alkoi toimia, pommittaen ja tulittaen laivoja sekä rantaa. Muukalaislegioona hyökkäsi eteenpäin kovassa tykistö- ja jalkaväkiaseiden tulessa, eversti Magrin-Verneretin kahlatessa ensimmäisten joukossa rantaan ja kannustaessaan joukkojaan eteenpäin. Hetken aikaa hyökkäyksen onnistuminen oli vaakalaudalla . 

Kapteeni Dmitri Amilakvaria, 16 vuotta Legioonassa palvellutta veteraania, jonka tehtävänä oli erään tärkeän kukkulan valtaaminen, pidätteli raivoisa puolustajien tulitus. Sitten, hänen huutaessaan miehilleen "A moi la Legion!" (Seuratkaa minua!), hän ryntäsi joukkoineen kukkulalle. Saksalaisten oli peräydyttävä raivoisan hyökkäyksen edestä, ja kukkula vallattiin. Amilakvari eteni Elvenesiin, jossa hän sai yhteyden alppijääkäreihin, jotka taistelivat hänen sivustallaan. Bjerkvik, nyt savuava rauniokylä, ja ympäröivä ylänkö siirtyivät ranskalaisten haltuun.

Seuraavaksi hyökkääjät siirsivät huomionsa itse Narvikiin. Bjerkvikin hyökkäyksen toisintona satamaa tulitettiin mereltä samalla kun Liittoutuneiden joukot hyökkäsivät ympäröiviltä kukkuloilta. Yhä uudestaan Luftwaffen koneet hyökkäsivät sota-aluksia vastaan, mutta RAF:n Hurricanet saapuivat paikalle viime hetkessä ja puhdistivat taivaan saksalaisista koneista. 13DBLE marssi kaupunkiin ja löysi sen hylättynä. Saksalaiset olivat perääntyneet.

Seuraavien päivien aikana legioonalaiset ajoivat lumipeitteisillä vuorilla pakenevaa vihollista kohti Ruotsin rajaa. Liittoutuneiden tavoitteena oli joko saada Dietl ja hänen joukkonsa antautumaan tai pakottaa heidät Ruotsin puolelle, joka johtaisi heidän internointiinsa. Kuitenkin 15 km:n päässä rajasta Muukalaislegioonan joukot määrättiin palaamaan Ranskaan. Muutamaa viikkoa aikaisemmin Saksa oli aloittanut salamasotansa kohti Alankomaita ja Ranskaa - "Phony war" (valesota) oli loppunut. Kaikkia Norjassa olevia joukkoja tarvittiin kipeästi Ranskan puolustamiseen. 9.6. 13DBLE lähti Brestiin onnellisena voitostaan, mutta harmitellen, että he eivät saaneet hoitaa tehtävää loppuun saakka.

Taistelu Ranskasta

Sillä välin Ranskassa nopeasti kootut Muukalaislegioonan joukot Maginot-linjalla saivat tulikasteensa. On kirjoitettu paljon Ranskan armeijan tappiosta vuonna 1940, muuta vain vähän sen monien saarrettujen yksikköjen urheudesta. Eräs niistä oli Muukalaislegioonan 11REI (11.Regiment Etranger D’Infanterie, 11,Jv.Rykmentti). Yksikkö koostui Pohjois-Afrikan veteraaneista ja uusista vapaaehtoisista. Rykmenttiä oli myös vahvistettu pataljoonalla ranskalaisia värvättyjä, jotka eivät olleet ollenkaan mielissään, että heidät oli liitetty pahamaineisen Muukalaislegioonan yksikköön. Tämän seuraukset eivät olleet myönteisiä.

Koulutusvaiheessa "valesodan" aikana 11REI:ssä ilmeni paljon juopottelua, tappeluita ja sotaoikeuksia, mutta kun saksalaiset panssarit tulivat rajan yli toukokuussa, yksikön eripuraisuudet hävisivät. Kun muut ranskalaiset yksiköt pakenivat paniikissa saksalaisia tankkeja ja Stukia, 11REI pysyi asemissaan. Kahden viikon ankarien taisteluiden aikana he pitivät hyökkääjät loitolla, samalla kun muut yksiköt heidän ympärillään perääntyivät. Lopulta, melkein motitettuna, heidän oli pakko perääntyä. Eversti J-B Robert poltti rykmentin lipun ja hautasi sen tupsun, joka myöhemmin kaivettiin ylös ja palautettiin Legioonaan. Vain 450 miestä 3 000:sta rykmentin miehestä palasi aselevon myötä Pohjois-Afrikkaan.

Muukalaislegioonan 97.Tiedustelurykmentti (GERD97) ansaitsi myös kunniaa keväällä 1940. Se oli ainoa pelkästään Pohjois-Afrikan veteraaneista koottu legioonalaisyksikkö Ranskan taisteluissa. GERD97 oli muodostettu Legioonan 1.Ratsuväkirykmentistä, joka oli perustettu venäläisen valkoisen kenraalin Wrangelin joukkojen jäännösten ympärille. Nyt mekanisoituna ja varustettuna vanhentuneilla panssariautoilla, GERD97 suoritti tiedustelutehtäviä. Mutta ne tehtävät loppuivat kun se törmäsi nykyaikaisiin Pz. III:iin. Tyypilliseen Legioonan tapaan yksikkö heittäytyi viivyttelemättä taisteluun näitä ylivoimaisia panssareita vastaan. Viivytystaisteluita käyden, jotta ranskalaiset joukot pääsisivät peräytymään, GERD97:n onnistui suoriutua kesäkuun 9:nteen päivään saakka. Tällöin yksikkö suoritti viimeisen toivottoman hyökkäyksensä panssareita vastaan, jonka loputtua kaikki rykmentin ajoneuvot olivat tuhoutuneet. Legioonalaisista ei jäänyt montaakaan eloon.

13DBLE palasi Norjasta Brestin satamaan 13.6., melkein samaan aikaan, kun saksalaiset marssivat Pariisiin. Eversti Magrin-Verneret joukkoineen määrättiin viimeiselle puolustuslinjalle "Breton Redoubt:lle". Mutta se ei auttanut, sillä saksalaiset olivat murtautuneet linjojen läpi.

Erään tiedusteluretken aikana Magrin-Verneret muutaman muun upseerin kanssa joutui eroon yksiköstään. Kun he palatessaan Brestiin eivät nähneet jälkeäkään 13DBLE:stä, he päättelivät joukon tuhoutuneen ja päättivät yrittää Englantiin, missä englantilaiset olivat päättäneet jatkaa taistelua.

Vaikka pakenevat joukot näyttivät ottaneen kaikki veneet käyttöönsä, upseerit pääsivät viimein Southamptoniin . Ihmeellistä kyllä, suurin osa 13DBLEsta oli jo löytänyt tiensä sinne.

Uudelleenjärjestelyjä

18.6. kenraali De Gaulle, nyt itsekin pakolaisena Englannissa, julisti: "Ranska on hävinnyt yhden taistelun, ei sotaa". Magrin-Verneret tarjosi 13DBLE:n palveluksia juuriperustetuille Vapaan Ranskan joukoille, ja pian joukko harjoitteli Trentham Parkin leirillä Stoke-on-Trentissä.

Ranskan antauduttua 25.6. 13DBLE:n miehet saivat kaksi vaihtoehtoa: taistella Vapaan Ranskan joukoissa tai palata Pohjois-Afrikkaan, joka oli Vichyn hallituksen alaisuudessa. 1. Pataljoona, kapteeni Amilakvarin vaikutuksesta, päätti jäädä Englantiin ja 2. Pataljoona palasi Marokkoon, jolloin se lopetettiin.

Ranskan Muukalaislegioona, kuten koko Ranska, oli nyt jaettu kahtia. 13DBLE oli Vapaan Ranskan puolella, kun muu osa Legioonaa oli hajallaan pitkin Pohjois-Afrikkaa, Syyriaa ja Indokiinaa Vichyn hallituksen alaisena. Tämä tarkoitti, että ne olivat Saksan Aselepokomission tarkan valvonnan alla.

Saksalaiset vaativat, että heidän lähettämänsä miehet oli palautettava Saksaan ja Legioona ei harmitellut heidän peräänsä. Mutta saksalaisilla oli myös muita, ei niin tervetulleita vaatimuksia. He vaativat myös Legioonaan paenneita juutalaisia, saksalaisia, puolalaisia, tšekkejä, italialaisia ja muita palautettaviksi ja lähetettäviksi keskitysleireihin.

Ranskan Pohjois-Afrikan joukoissa, etenkin Muukalaislegioonassa, oli paljon miehiä, joilla ei ollut sympatiaa Vichyn hallitusta kohtaan ja jotka vihasivat saksalaisia. Sitä paitsi Muukalaislegioonalla oli tapana pitää huolta omistaan. Se sai yleensä selville aselepokomission vierailut etukäteen ja tiesi listoilla olevien legioonalaisten nimet. Etsityille annettiin uudet nimet, paperit ja tuntolevyt. Kun saksalaiset tulivat liian lähelle, pakolaiset siirrettiin kaukaisille Saharan linnakkeille, joihin komissio harvoin vaivautui vierailuille.

Aseleposopimus vaati ranskalaisia joukkoja luovuttamaan kaiken paitsi perusaseistuksen. Muukalaislegioona uhmasi tätä käskyä ja piilotti syrjäisille alueille kaiken muun materiaalinsa. Suuri osa upseereista ja miehistöstä olisi halunnut liittyä de Gaullen joukkoihin, mutta suoranainen karkuruus ei houkutellut heitä. Myös ympäröivät vuoristot ja erämaa estivät heitä saavuttamasta suurin joukoin Vapaan Ranskan joukkoja. Muukalaislegioonan Pohjois-Afrikan yksikköjen miesten oli vain odotettava aikaansa.

Nämä kaksi eri puolilla olevaa Muukalaislegioonan osaa, jopa erosivat ulkoiselta olemukseltaan: Pohjois-Afrikassa oleva pääosa pukeutui yhä Ranskan armeijan sotaa edeltävään univormuun, kun taas Vapaan Ranskan joukot pukeutuivat brittiläiseen univormuun, johon sekoittui osia Norjan kampanjasta jääneitä varusteita. Mutta molemmat osat käyttivät vielä Legioonan perinteistä valkoista kepiä ja granaattitunnusta.

Pohjois-Afrikassa oleva Vichyn Legioona ei ollut jatkuvasti vain aselepokomission häiritsemä, vaan siltä puuttui myös aseita ja polttoainetta ja joskus jopa ruokaa ja tupakkaa. Yksikön vahvuus putosi alle 10 000 miehen, ja saksalaiset vaativat jatkuvasti Vichyn hallitusta lopettamaan yksikön lopullisesti. Yksikön henki oli aallonpohjassaan ja karkuruus ja itsemurhat lisääntyivät. Toisaalla, 13.DBLE:a varustettiin ja siihen otettiin uusia miehiä.

Uusiin taisteluihin

13.DBLEn ensimmäinen seikkailu de Gaullen mukana epäonnistui. Yksi sen pataljoonista lähti 28.6.1940 Dakariin, Ranskan Länsi-Afrikan tärkeimpään satamaan. Se oli osa suurta saattuetta, jota saatettiin englantilaisilla ja ranskalaisilla sotalaivoilla ja pataljoona kulki samalla päämajana toimivalla aluksella kuin de Gaulle.

De Gaullen suunnitelmana oli puhua tämä tärkeä siirtomaa-alue Vapaan Ranskan puolelle ja tehdä siitä tukikohta tuleville operaatioille Afrikassa. Mutta hän teki virhearvion. Alueen kuvernööri oli uskollinen Vichyn hallitukselle, josta seurasi lyhyt, mutta raju meritaistelu. Säästääkseen maajoukkojaan, joista Muukalaislegioonan joukot muodostivat pääosan, de Gaulle luopui ajatuksesta yrittää maihinnousua tähän raskaasti linnoitettuun satamaan. Katkerana pettymyksestä hän päätti purjehtia alaspäin rannikkoa Doualaan, Kameruniin, joka oli Vapaan Ranskan puolella.

Eritrea

Kuukausia 13.DBLE kulutti aikaansa Kamerunissa, jona aikana Liittoutuneet miettivät mihin lähettäisivät sen seuraavaksi. Kunnes joulukuussa 1940 kaksi pataljoonaa, uudelleenkoottuna eversti Magrin-Verneretin, jota kutsuttiin eversti Monclariksi, komennossa, lähtivät pitkälle purjehdukselle Afrikan toiselle puolelle Punaiselle Merelle. 14.1.1941 legioonalaiset laskeutuivat maihin Port Sudanissa, joka oli englantilaisten hallussa. Heidät kuljetettiin junalla aavikolle, jossa heidän piti valmistautua tukemaan englantilaisia hyökkäyksessä Italian hallussa olevaan Eritreaan. Juuri Sudanin eteläpuolella Eritrea oli pääosin karua aavikkoa. Luutnantti J.F.Halsey, amerikkalainen tulokas, kuvasi valmistautumista seuraavasti: "Hiekka ja kuumuus vaivasivat meitä. Ilma oli kuumaa ja kuivaa ja aurinko oli armoton. Se poltti niskoja ja paljasta ihoa shortsien ja sukkien välissä. Se paistoi aavikolla ja kukkuloilla. Varjoa ei ollut missään."

Tältä se tuntui uudesta upseerista, mutta monille Muukalaislegioonan veteraaneille se tuntui "kotoisalle". Halsey huomasi, että hänen miehensä "muodostivat pieniä ryhmiä ja kerääntyivät piiriin hiekalle tauoilla, venytellen itseänsä, ilmeisesti huomaamatta aurinkoa ja hiekkaa. He kestivät koulutuksen helposti." Jos Halsey olisi ollut Muukalaislegioonassa kauemmin, hän ei ehkä olisi ollut niin yllättynyt.

Eritrean operaatiosta muodostui voitokas 13.DBLE:lle, muttei helppoa. Ensimmäiset italialaiset, joita he saivat vastaansa Kereniä ympäröivillä vuorilla, olivat kovia ja päättäväisiä vuoristojääkäreitä, jotka tekivät vastarintaa taidolla ja rohkeudella. Kovaa taistelua kesti useita päiviä ennen kuin italialaiset murtuivat ja alkoivat antautua suurin joukoin. 13DBLE sai lähes 1 000 vankia.

Kerenin taistelun jälkeen 13DBLE lähetettiin Massawaan, joka oli Eritrean Punaisen Meren pääsatama ja viimeinen suuri kaupunki, joka vielä piti puoliaan Liittoutuneita vastaan. Kaupunkia puolusti sarja linnoituksia, joista suurin oli Fort Victor Emanuele. Englantilaisten suuren tykistö keskityksen jälkeen 13.DBLE määrättiin valloittamaan linnake. Ensiksi Legioonalaisten oli puhdistettava pistimin ja käsikranaatein italialaiset konekivääripesäkkeet ympäröiviltä kukkuloilta. Seuraavaksi Legioonalaiset tulivat muurin yli. Saatuaan linnoituksen haltuunsa, tähän asti raivokkaasti puolustautuneet italialaiset murtuivat ja antautuivat. 10.4 1941 eversti Monclar ja kaksi kuorma-autollista legioonalaisia marssi Massawaan. Eritrea oli nyt kokonaan Liittoutuneiden käsissä.

Lähi-Itä

Ranskan armeijan sortuessa keväällä 1940, Liittoutuneet olivat jokseenkin skeptisiä joidenkin ranskalaisten joukkojen taistelukyvyn suhteen. Kerenin ja Massawan jälkeen tämä mielipide muuttui, ja kun tilanne Syyriassa tuli vakavaksi, englantilaiset eivät epäröineet pyytää ranskalaisten apua. Syyria ja Libanon, alue, joka tunnettiin nimellä Levant, olivat olleet Ranskan alaisuudessa 1.Ms:sta lähtien. Englantilaiset olivat yrittäneet välttää aseellisia välikohtauksia aluetta hallitsevien Vichyn joukkojen kanssa. Näitten joukkojen vahvuudeksi oli arvioitu eri lähteissä 35 000 – 80 000 ja ne olivat kenraali Henri Dentzin komennossa. Näiden joukkojen mukana oli 6.REI, kokenut, aavikon kovettama Muukalaislegioonan rykmentti, joka oli ollut Syyriassa jo vuosia.

Levant oli strategisesti erittäin tärkeä. Rommel uhkasi Egyptiä lännestä, ja jos saksalaiset tunkeutuisivat Levantiin, Suezin kanava ja Lähi-Itä öljyineen olisi menetetty. Saksalaiset vaativat Syyrian ja Libanonin satamien ja lentokenttien käyttöoikeutta ja Vichyn hallitus oli myöntymässä vaatimuksiin. Liittoutuneet eivät voineet katsella tätä tekemättä mitään. 8.6. 1941 Liittoutuneet, nopeasti kootuilla neljällä divisioonallaan, ylittivät Syyrian rajan Palestiinasta ja Jordaniasta. Monikansalliseen armeijaan, joka koostui englantilaisista, australialaisista, intialaisista ja satunnaisista palestiinanjuutalaisista, liittyivät myöhemmin myös Vapaan Ranskan joukot.

Ranskalaistenkin joukot olivat värikkäitä koostumukseltaan. Koottuna 13.DBLEn ympärille, siihen kuului ranskalaista merijalkaväkeä, senegalilaisia, pohjoisafrikkalaisia ja tserkessiläinen ratsuväkiyksikkö. Jälkimmäiset olivat Tserkessian muslimeja, jotka olivat aikoinaan paenneet Venäjän vainoja ja asettuneet Syyriaan. Ranskalaisten johdossa he olivat karanneet Vichyn alaisuudesta Jordaniaan ja liittyneet Vapaan Ranskan joukkoihin. He pukeutuivat kasakkatyyppisiin vaatteisiin ja olivat taitavia hevosmiehiä ja päättäväisiä taistelijoita.

Kuten Dakarissa, de Gaulle toivoi, että Vichyn hallinto Syyriassa kääntäisi kelkkansa ja liittyisi Vapaan Ranskan puolelle. Mutta näin ei tapahtunut. Dentz totteli Ranskasta saamiaan käskyjä ja taisteli Liittoutuneita vastaan. Taistelu Syyriasta oli surullista kaikille ranskalaisille, mutta erityisesti Muukalaislegioonan sotilaille. Taistelussa ei ollut vain ranskalaisia vastakkain, vaan 13.DBLEn tapauksessa Vapaan Ranskan Legioona vastaan Vichyn Legioona. Sotilasyksikölle, jonka motto oli "Legio Nostra Patria" (Legioona on isänmaamme), se oli sisällissota.

Vapaan Ranskan legioonalaiset ylittivät Syyrian rajan kaikilla mahdollisilla kokoon haalimillaan ajoneuvoilla: joukolla huteria siviilikuorma-autoja, henkilö- ja linja-autoja, jotka tuppasivat hajoamaan kaikissa mahdollisissa tilanteissa. 13.DBLE sai avukseen osia 7.Australialaisesta Divisioonasta ja kohteekseen Damaskoksen. Marssi oli kuin toisto Eritrean taistelusta. Paahtava kuumuus, irtohiekka ja vesipula tekivät siitä vähintäänkin hankalan – Muukalaislegioona oli elementissään.

Useiden päivien marssin jälkeen osasto saavutti kukkulaisen maaston lähellä Damaskosta, jossa taistelut alkoivat antaen esimakua tulevasta. Muukalaislegioonalla ei ollut ilmatukea eikä it-aseistusta ja Vapaan Ranskan lentokoneet kärsivät suuria tappioita. Yksiköltä oli riistetty sen pst-aseistus ja vaikutti siltä, että se jäisi Vichyn tankkien jyräämäksi. Mutta viime hetkellä Vapaan Ranskan 1.Ms:n aikaiset 75 mm:n kenttätykit pelastivat tilanteen tuhoamalla tankit suorasuuntauksella.

Raivoisasti taistellen Muukalaislegioona lähestyi hitaasti Damaskosta. Kaupungin liepeillä 13.DBLE kohtasi 6.REI:n legioonalaisveljensä kasvotusten. Hyökkääjät epäröivät – olivatko puolustajat ystäviä vai vihollisia? He tuijottelivat toisiaan pitkältä tuntuneen ajan. Viimein 13.DBLE lähetti partion Vichyn joukkojen luokse. Partion saavuttua etummaiselle vartiopesäkkeelle, se otettiin vangiksi.

Se oli tyypillinen ele Legioonalle, osoitus toistensa kunnioittamisesta. Se oli myöskin merkki taistelun alkamisesta, ja hyökkäystä seurasi vastahyökkäys, pistinhyökkäystä käsikranaattihyökkäys. Loppujen lopuksi Vichyn joukot jäivät alakynteen ja 6.REI perääntyi. 21.7. 1941 13.DBLE marssi tappioita kärsineenä, verisenä ja nääntyneenä Damaskokseen.

Liittoutuneet saivat vielä taistella rankasti, ennen kuin kaikki Vichyn joukot Levantissa antautuivat. Aselepo, joka oli allekirjoitettu 14.8., antoi Vichyn joukoille mahdollisuuden liittyä Vapaan Ranskan joukkoihin. Noin tuhat henkiinjäänyttä 6.REI:stä siirtyi 13.DBLE:hen, johon voitiin nyt muodostaa kolmas pataljoona. Kummankin osapuolen kaatuneet haudattiin samaan paikkaan. Levantin taistelut lopettivat Muukalaislegioonan jaon, joka oli alkanut natsien soluttautumisella ennen sotaa.

Sota jatkuu

Muukalaislegioonan yksiköitä oli torjumassa Yhdysvaltain maihinnousua Pohjois-Afrikkaan marraskuussa 1942, mutta ne vaihtoivat nopeasti puolta ja marssivat Tunisiaan taistelemaan saksalaisia vastaan. Tällöin 13.DBLE oli jo liittynyt Brittiläiseen 8.Armeijaan taistellen Rommelin joukkoja vastaan Egyptissä ja läpi Pohjois-Afrikan.

USA:n avulla uudelleenaseistettuna ja –varustettuna Muukalaislegioonan yksiköitä taisteli saksalaisia vastaan Tunisiassa, Italiassa ja Ranskassa. Sodan lopussa Legioonan marssilaulua saattoi kuulla Tonavan rannoilta Ranskan Alpeille.