Neuvostoliiton partisaanit

[Pikku-Berliini]

Hys, hys, ettei karhu herää ja ärähdä...

YK:n sotarikoskomissiolle riitti Venäjän kiistäminen
Marskin ritari Alakulppi todisti partisaanimurhat

STT–JUHA RAIPPALINNA, 28.10.2008

Mannerheim-ristin ritari Olavi Alakulppi kertoi venäläisten partisaanien surmaamista siviileistä YK:n sotarikoksia tutkivalle komissiolle vuonna 1960. Todisteena hänellä oli Seitajärven uhreista otettuja valokuvia ja partisaanien hyökkäyksestä kertovia ruotsalaisia lehtiä.

Neuvostoliiton YK-lähettiläs kuitenkin kiisti väitteet todeten, etteivät Neuvostoliiton sotilasosastot ole syyllistyneet suomalaisten siviilikylien tuhoamiseen. Kaiken lisäksi hän rohkeni esittää, ettei Alakulppi olisi koskaan palvellut Suomen armeijassa. Kun Suomen silloinen YK-lähettiläs Ralph Enckell ei uskaltanut ottaa minkäänlaista kantaa, ei asiaa otettu edes tutkittavaksi.

Tämä tieto käy ilmi Kari Kallosen kirjoittamasta elämäkerrasta Sissiluutnantti Olavi Alakulppi.

Kirjoittaja Kallonen tapasi Yhdysvalloissa muun muassa Alakulpin tyttären ja pojanpojan sekä tutustui suvun jäämistöistä saatuihin dokumentteihin. Kustantaja on Revontuli.

Päivänvaloon partisaanisurmat nousivat kymmenen vuotta sitten, kun toimittaja Veikko Erkkilä puolestaan kirjoitti dokumenttikirjan venäläisten partisaanien hyökkäyksistä suomalaisiin siviilikyliin. Hän sai työstään seuraavana vuonna tiedonjulkistamispalkinnon.

Marttisen miehet Yhdysvaltoihin

Alakulppi kuului ns. Marttisen miehiin – asekätkijöihin, jotka joutuivat kohta sotien jälkeen pakenemaan Ruotsin kautta Yhdysvaltoihin. Suomen armeijassa hän oli jahdannut luutnanttina partisaaneja Lapissa ja ylennetty myöhemmin kapteeniksi. Mannerheim-ristillä Alakulppi palkittiin 17.7.1942.

Yhdysvaltain armeijaan hän siirtyi kehittämään talvisodankäynnin taitoja ja varusteita. Korean sotaan Alakulppi osallistui YK:n joukoissa ja Yhdysvaltain armeijan riveissä. US Armyssa hän kohosi everstiluutnantin arvoon.

– Olavi Alakulpin mieltä painoi hänen kuolemaansa asti raskaat kokemukset jatkosodasta, jolloin neuvostopartisaanit murhasivat naisia ja lapsia säälimättömästi esimerkiksi Seitajärven erämaakylän tuhoiskussa, tiivistää Kari Kallonen kertoo.

Rovaniemellä syntynyt Olavi Alakulppi oli myös suomalainen mestarihiihtäjä. Hän osallistui kolmeen MM-kisaan Suomen joukkueessa, ja saavutti kultamitalin viestinhiihdossa Zakopanessa 1939. Neljänsissä MM-kisoissaan Yhdysvaltain Rumfordissa vuonna 1950 Alakulppi oli edelleen suomalainen, mutta hiihti Yhdysvaltain joukkueessa.



Partisaanisodassa 1941–1944 surmattiin 176 siviiliä

Neuvostoliiton partisaanit surmasivat Suomen itärajan kylissä jatkosodan aikana 1941–1944 harkitusti 147 siviiliä. Lisäksi partisaanit tappoivat ja vangitsivat yksittäisiä siviilihenkilöitä maanteillä, metsissä ja poluilla.

Jatkosodan siviiliveteraanien yhdistyksen julkistaman tutkimuksen mukaan partisaanien surmaamien siviiliuhrien määrä on yhteensä 176.

Suomen valtion arkistoissa olevissa asiakirjoissa partisaanien teoista jotkut on määritelty murhiksi ja rikoksiksi ihmisoikeuksia vastaan.

Esimerkiksi partisaanihyökkäyksessä Savukosken Seitajärven kylään aamuyöllä 7. heinäkuuta 1944 kuoli neljätoista kylän siviiliasukasta ja kaksi vartioryhmän sotilasta. Osa teloitettiin. Joukossa oli myös lapsia.



Kuvassa partisaanituhon muistomerkki Sodankylän Lokassa. Lokka oli suurin kylä, johon partisaanit hyökkäsivät. Kylässä kuoli 14.7.1944 kaikkiaan 21 henkeä ja pelastui 47.

Tässäkö totuus mihin uskominen
Neuvostoliiton YK-lähettiläs kuitenkin kiisti väitteet todeten, etteivät Neuvostoliiton sotilasosastot ole syyllistyneet suomalaisten siviilikylien tuhoamiseen. Kaiken lisäksi hän rohkeni esittää, ettei Alakulppi olisi koskaan palvellut Suomen armeijassa.

[mosu]

Kirjoista ja netistä löytyy näiden surmattujen siviilien kuvia. Hieman OT, mutta muistaakseni Alakulpin poika kaatui Vietnamissa.

[76253r]

Itselläni on tällainen kirja luettavana: Kullan ja luonnon kutsu, Lapin kultamaiden opas. Kys. kirjassa on juttua laanilassa tapahtuneesta desanttien hyökkäyksestä jossa sai surmansa Piispa Wallinmaa, Aune Hiltunen, Ruut Kjäld ja Paavo Nyqvist sekä moni haavoittui. Voin laitella juttua jos ei täällä jo ole..?

[76253r]

Lainattu kirjasta: Kullan ja luonnon kutsu Seppo J. Partanen

"Valoisina sydänyön hetkinä heinäkuun 4. päivänä 1943 tapahtui Laanilassa tuhoisa desanttihyökkäys, jossa kuoli kuusi ja haavoittui 15 suomalaista siviilihenkilöä. Tämän tapahtuman muistomerkki "piispankivi" on nähtävänä Laaniojan rannalla Laanihovin alapuolella lähellä valtatietä.
Venäläistä "Bolsevik Zapoljarjan partisaaniosastoa" johti A.S. Smirnov. Joukko oli jakautunut kahteen ryhmään, joista toinen noin 20miehinen joukko hyökkäsi klo.2.45 Laanilan majataloon ja hieman suurempi joukko neljännestunnin kuluttua Laaniojan sillalle ajavaa postiautoa kohti. Venäläiset sota-arkistot pitävät näitä tapahtumia taitavina ja tuloksellisina. Niiden mukaan partisaanit tuhosivat saksalaisten upseerien lepokodin sekä kaksi saksalaista linja-autoa. Totuus oli kuitenkin toisenlainen. Saksalaisia ei ollut lainkaan majoitettu Laanilan alueelle.

Oli kesäinen sunnuntaiaamu, yöttömän yön hiljainen hetki. Työmies ja kullankaivaja Väinö Samuel Mäki heräsi majatalon pirtissä outoihin ääniin. Venäläiset ryhtyivät ampumaan kivääreillä ja heittämään palopommeja ikkunoista sisään. Mäki ryntäsi eteiseen ja kaatui konepistoolin luoteihin. Päärakennuksen eri huoneissa nukkui Mäen lisksi seitsemän henkilöä. Ulkoaitassa nukkui kaksi tyttöä sekä erillisessä työmiesten parakissa työvelvollisia.

Venäläiset hyökkäsivät parakkiin ja tulittivat konepistoolein sänkyjä, joissa nukkuneet olivat ehtineet piiloutua pääasiassa sänkyjen alle. Yksi miehistä kuoli ja neljä haavoittui.
Operaatio ei kestänyt kauan ja aineelliset vahingot jäivät melko vähäisiksi, sillä majatalon emännän Elina Peroniuksen rintamalta lomalla ollut poika Jouko Virtanen sammutti pirtissä syttyneen tulipalon. Perheen isä Max Peronius oli huuhtomassa kultaa valtauksellaan Tankavaarassa.
Muutaman kilometrin päässä Laaniojan penkalla odotti toinen osa venäläisistä saksalaisia joukkojenkuljetusautoja. Ehkäpä näiden kahden osaston piti aloittaa tulituksensa yhtäaikaa, mutta jostain syystä - ehkä mäen heräämisen takia - suunnitelma meni sekaisin.
Kolmen tienoilla Laaniojan sillalle laskeutui pohjoiseen matkalla oleva postiauto, jossa oli parikymmentä henkilöä. Heidän joukossaan matkusti kuukautta aikaisemmin Oulun piispaksi vihitty Yrjö August Wallinmaa sekä Sodankylän kirkkoherra Yrjö Armas Aittokallio. Jatkuu...

[76253r]

He olivat matkalla Piispantarkastukseen Inariin, Utsjoelle, Nuorgamiin ja Petsamoon sekä vihkimään samana aamuna virkaansa Inarin uuden kirkkoherran Mauno Ahon. Postiauto oli lähtenyt päivällä Rovaniemeltä ja oli luonnollista, että matkustajat torkkuivat. Vuotson majatalossa oli syöty. Näin kuvaa eräs matkalla ollut piispan seurueeseen kuulunut henkilö tapahtumaa:

-Pohjolan yöttömässä yössä katselimme Lapin jyhiä maisemia, tavallaan suurenmoisia kauneusnäkyjä, jotka kesäyön hiljaisuudessa tekivät varsinkin ensikertalaiseen valtavan vaikutuksen. Kaunispään komeat tunturiharjanteet olivat silmiemme edessä, kunnes Laanilassa, joka on noin 40 km Vuotsosta, tapahtui järkyttävä murhenäytelmä. Kello lienee ollut 3:n tienoilla, kun yhtäkkiä maantiesilta, joka johti erään vähäisen tunturijoen yli, räjähti edessämme. Auton tuulilasi helähti säpäleiksi. Samanaikaisesti alkoivat konekiväärin kuulat suhista ympärillämme, käsikranaatit räiskähdellä ja kasapanokset jyskyä kulkuvälineemme seinää vasten. Pian olivat sivuikkunatkin säpäleinä. Emme ennättäneet toisillemme sanaa vaihtaa. Muistan ainoastaan autonkuljettajan huudahduksen "Ryssiä!!!" Ilman muuta käsitti jokainen, että vihollisen partisaanit olivat meidät yllättäneet. Kaikkien matkustajien mielessä välähti ensimmäisenä ajatus, onko ja miten mahdollista pelastautua.

Olimme istuneet auton etupenkillä, piispa Wallinmaa, lääninrovasti Aittokallio ja minä heidän keskellään. Kaikkiaan oli matkustajia alun kolmatta kymmentä, etupäässä naisia ja jokunen lapsikin. Heti räjähdyksen kuuluessa ja ampumisen alkaessa molemmat vierustoverini ja useimmat muut kanssamatkustajamme riensivät auton ovista ulos, mikä heistä näytti ainoalta mahdollisuudelta pelastua. Itse heittäydyin pitkälleni sen penkin eteen, jolla olimme istuneet, samalla suojaten päätäni kirjoja ja papereita sisältävällä asiakirjasalkullani...

Kaikki olimme kuoleman kanssa kasvokkaine. Haavoittuneiden sydäntäsärkeviin valitushuutoihin yhtyivät sekä äänekkäät ja hiljaiset sydämestä lähteneet rukoukset. Itse olin varma kuolemastani...

Miten kauan ammuntaa kesti, sitä en osaa sanoa. Luullakseni kukaan ei sellaisessa tilanteessa voi kellolla mitata aikaa, mutta sanomattoman pitkältä se tuntui. Vähitellen tulitus lakkasi, nousin ylös paikaltani. Ihmeekseni huomasin olevani täysin vahingoittumaton. Mutta läheisen penkin vieressä maannut naishenkilö oli haavoittunut. Riensi ulos. Vihollisia ei näkynyt eikä kuulunut. Järkyttävä näky oli edessäni. Piispa Wallinmaa makasi kuolleena auton vieressä... Niin ruhjottuna en ole milloinkaan nähnyt ihmistä! Suuri kasapanoksen tekemä reikä oli auton seinässä hänen päänsä kohdalla. Postipojan kertoman mukaan hän autosta ulos tullessaan oli painunut auton alle yrittäen sieltä toiselle puolelle, mutta hänen oli täytynyt kääntyä takaisin surman suuhun. Hänen viimeisiä sanojaan oli ollut: "herra armahda"...

Maantien läheisyydessä makasi nainen kuolleena, ja kaksi pientä lasta itki hänen ruumiinsa ääressä, molemmat yltä päältä veressä. Sieppasin lapset kainalooni ja juoksin heidän kanssaan suojaan mahdolliselta uudelta hyökkäykseltä.
Piilopaikastamme saattoi nähdä, kuinka meidän jäljessämme tullut saksalainen sotilasauto seisoi meidän perinpohjin rikkoutuneesta postiautostamme noin parinsadan metrin päässä. Sitäkin oli ammuttu. Sen äänilaite soi lakkaamatta... Se ilmeisesti säikäytti partisaanit pakoon, koska lienevät käsittäneet huudon hälytysmerkiksi...
Yö oli hirvittävän kylmä, vaikka oltiin heinäkuun alussa. Kauan värjötimme piilopaikassamme. Palttooni olin pannut värisevien orpolapsien suojaksi. Vihdoin tuli Ivalosta päin kuorma-auto, jonka oli pakko pysähtyä räjäytetyn sillan taakse. Riensin ilmoittamaan tapahtumasta kuljettajalle. Hajonneen sillan puukappaleista teimme portaan puron yli ja kannoimme pahimmin haavoittuneet sitä myöten autoon. Sitten ajettiin Ivaloon, jonne päästyämme kello oli 7 aamulla."..

[Canet]

Tästä piispan kuolemasta en ollut ennen kuullut. Suomalainen postiautohan oli tietysti ihan samannäköinen kuin Wehrmachtin joukkojenkuljetusajoneuvot.. Eiköhän se olis nyt niin, että jos rauhansopimus ei muutenkaan enää sido, niin ei kai sitten tämä sotarikospykäläkään. Vaikka eihän voittajan puolella voi tehdä rikoksia vai voiko?

[igorrock]

"Suomalainen postiautohan oli tietysti ihan samannäköinen kuin Wehrmachtin joukkojenkuljetusajoneuvot."

Kyseessä oli ihan tavallinen siviili-linja-auto. Partisaanit päästivät läpi esimerkiksi n. 1/2 tuntia aijemmin paikan ohittaneen siviili-kuorma-auton joten kyllä siinä uhrimäärään haluttiin kasvattaa.

[KlausRautahattu]

http://www.aamulehti.fi/Kotimaa/1194840 ... kusta.html

[FN_1899]

Partisaani-iskussa 14.7.1944 Lokan koulun kellariin tukehtuneet äiti ja lapset olivat vaimoni sukulaisia. Kuolleet lapset olivat appiukon pikkuserkkuja. Yksi lapsista pelastui ihmeen kaupalla.