kenraali Hjalmar Siilasvuo
Posted: Fri Nov 04, 2011 11:01
Viiden sodan kenraali Hjalmar Siilasvuo – tinkimätön rämäpää
VU Tiede Kirjoittanut MARKKU JOKIPII 09.10.2011 17:18
Suomussalmen ja Lapin sotien sankari, kenraali Hjalmar Siilasvuo oli tinkimätön sotilas mutta juhlijana railakas rämäpää.
Kenraali Hjalmar Siilasvuo ei tullut toimeen Pohjois-Suomessa olleiden saksalaisten sotakollegoittensa kanssa, venäläiset olivat hänelle vihollisia, mutta eniten hän tuntuu tapelleen omien suomalaisten ammattiveljiensä kanssa. Hän oli tavattoman omanarvontuntoinen, ja jos se yhdistyy äkkipikaiseen luonteeseen, työmaakokouksista esikunnissa tulee usein riitelyä ja rähinää.
Kun meneillään oli talvisodan ratkaisun hetket, Suomussalmen taisteluja johti Siilasvuon rinnalla viereisellä rintamalohkolla liki yhtä kuuluisa Paavo Susitaival. Susitaival oli innokas suojeluskuntamies, IKL:n jäsen ja omien sanojensakin mukaan fasisti. Siilasvuo puolestaan inhosi kaikkea tuota, eivätkä rintamakomentajat olleet edes puheväleissään keskenään. Mika Kulju toteaakin heidän käyneen kuin kahta eri sotaa.
Kulju aprikoi, että kun venäläisten tappion kärsinyt 163. divisioona livahti suomalaisilta Kiantajärven jääreittiä karkuun, se johtui varmaan näiden herrojen puhumattomuudesta. Toinen puoli asiaa on, että se saattoi olla myös onnenpotku, koska idästä yritti lähestyä vaarallisempi tekijä, ukrainalainen eliittidivisioona, jonka kimppuun suomalaiset saattoivat käydä hajottamatta voimiaan. Onni ja epäonni voivat olla sodassa varsin suhteellisia, samoin yhteen ihmiseen kumuloitu sankaruus.
Siilasvuosta kulkee monenlaisia tarinoita. Koska hän sotien jälkeen pelkäsi Neuvostoliiton kostoa, hän poltti suuren määrän kirjeenvaihtoaan ja muuta tutkijain kannalta tärkeätä materiaalia. Näin 1947 kuollut sotasankari jäi elämään enemmän myyttien kuin tarkan tiedon voimalla.
Mika Kuljun tuorein teos Siilasvuosta on notkea jatko hänen edellisille kirjoilleen (Tornion maihinnousu 1944 ja Raatteen tie), joiden keskushenkilö Siilasvuo myös oli.
Kaikkinensa Siilasvuo oli karaistunut oikeastaan viidessä eri sodassa: Saksassa jääkärinä ensimmäisessä maailmansodassa, vapaussodassa, talvi- ja jatkosodissa, ja nimittipä marsalkka C.G.E. Mannerheim hänet vielä Lapin sodankin johtoon syksyllä 1944. Viimeksi mainittu osoittaa Mannerheimin ja päämajan oveluutta: Siilasvuo sai näin laskuttaa vanhat kalavelat saksalaisten suhteen sydämen kyllyydestä.
Liberaali joka halveksi naivia saksalaisuhoa
Vaikka Siilasvuo painui suomalaisnuorten tapaan Saksaan samaan jääkärikoulutuksen ja sotimaankin siellä, hänestä ei kasvanut saksalaismielistä. Hän syntyi kirkkonummelaisen lehtimiehen ja kansakoulunopettaja Frans Strömbergin perheeseen, isä kuoli kun Siilasvuo oli alle puolen vuoden. Äitikin kuoli jo pojan ollessa vasta 12-vuotias.
Hjalmar sai kasvatti-isäkseen rikkaan kirkkonummelaisen Karl Römanin, jonka vaimo Maria johdatti pojan Helsinkiin omaan koulukotiinsa ja kunnianhimoiselle opintielle.
Strömbergistä tuli Siilasvuo vuonna 1936. Tuolloin hän oli ehtinyt toimia Terijoen polkupyöräpataljoonan komentajana ja saanut nimityksen Pohjois-Pohjanmaan sotilasläänin komentajaksi. Hän oli jo vuosia ihaillut Lapin luontoa ja matkustellutkin pohjoisessa. Kilpisjärvellä hän ihastui maisemaan, Siilasvuomaan joka näkyy Saana-tunturin rinteiltä. Suvun selityksen mukaan hän näin – ei suinkaan suomentanut nimeään – vaan saamensi sen.
Jatkosodassa Siilasvuo komennettiin yhteistyöhön pohjoisten saksalaisjoukkojen kanssa. Hänen joukko-osastonsa oli alistettu saksalaisille, mutta hänen neuvojaan ei kuunneltu. Hyökkäys kohti itää tökki heti ensimmäisillä viikoilla. Korskeat saksalaiset uhosivat, että kyseessä olisi kesäinen salamasota, kun Siilasvuo neuvoi heitä hankkimaan talvivarusteita.
"Komeista univormuista, pokkuroinneista ja upseerien ylväästä karjahtelusta ei ollut mitään hyötyä, kun venäläisiä vastaan taisteltiin soilla ja metsissä vesisateessa ja sakeiden sääskiparvien keskellä. Saksalaiset eivät edes ottaneet opikseen virheistään... Talven tullen suomalaiset saivat jopa sytyttää nuotioita saksalaisille, joilla ei ollut kirveitä mukanaan."
Eikä kuvia kumarrellut
Ei ihme, että Siilasvuon pinna alkoi palaa, kun aavistukset saksalaisten häviöstäkin kytivät jo niin aikaisin kuin loppuvuonna 1941. Riitely kävi molemminpuolisesti rasittavaksi, Mika Kulju epäilee saksalaisten tarkoituksella pyrkineen hankkiutumaan eroon Siilasvuosta. Päämajan tietoon tuli huhu, jonka mukaan Rovaniemelle olisi kaavailtu saksalaismielistä Lapin nukkehallitusta, jonka ministerilistalla komeilisi Siilasvuonkin nimi.
Tuntien Siilasvuon saksalaisaatokset, asiassa ei voinut olla totuuden häivääkään, mutta rauhoittaakseen tilanteen Mannerheim siirsi Siilasvuon syrjään sotilaskoulutuksen ylitarkastajaksi. Päämajan operatiivisen osaston päällikkö, kenraali A.F. Airo ei myöhemmin muistanut tuossa minkäänlaista dramatiikkaa. Kului liki kaksi vuotta, ja sitten Mannerheim antoi Siilasvuolle mieluisan tehtävän: ajaa saksalaiset pois Lapista.
Kun Lapin sodan aikana Siilasvuo joutui tekemään tiliä neuvostoliittolaisten valvontakomissiolle, ei hän osoittanut sodan voittajiakaan kohtaan liiallista kunnioitusta. Kun Rovaniemen valvontakomission päällikkö saneli käskevästi Siilasvuolle: "Klo 13.30 olen Tervahovissa", kenraalimme vastasi: "Olen samaan aikaan esikunnassani."
Kaikista lapsistaan huolehtiva perheenisä
Mika Kuljun Siilasvuo-elämänkerta ei ole niitä sotahistorioita, joissa siirrellään satojen sivujen verran kirjainyhdistelmillä nimettyjä joukko-osastoja paikasta toiseen. Hän on tehnyt kertomuksen mielenkiintoisen ja merkittävän persoonan elämänvaiheista ja hänen ympärillään olleista ihmisistä.
Siilasvuolla oli intoa huonosta terveydestään huolimatta reuhata iltaisin, nauttia alkoholia ja remuta naistenkin kanssa. Kulju antaa ymmärtää, että lapsia oli muitakin kuin vain ne viralliset, mutta kaikista lapsistaan Siilasvuo piti loppuun asti hyvää, vastuullista huolta – siinä määrin kuin se sotilaan oli mahdollista tehdä.
Tästä huolimatta ja siitä syystä koiranleuat ovat keksineet hänestä seuraavanlaisen laulunpätkän:
"Minä olen kenraali Siilasvuo
enkä minä telttaani naisia tuo
ja jos mikä joskus tuon,
en ole Siilasvuo"
Siilasvuo oli hyvä kirjoittaja. Hänen menestysteoksensa Suomussalmen taistelut (Otava 1940) oli erittäin suosittu sotakirja, jossa tekijä huolellisesti merkitsee omat ansionsa jättäen varjoonsa yhtä arvokkaita tekoja suorittaneet alaisensa. Tästä syntyi katkeria riitoja: kuka itse asiassa keksi, teki ja mitä.
Mika Kulju: Kenraalin viisi sotaa. Hjalmar Siilasvuon elämänkerta. Gummerus 2011.
VU Tiede Kirjoittanut MARKKU JOKIPII 09.10.2011 17:18
Suomussalmen ja Lapin sotien sankari, kenraali Hjalmar Siilasvuo oli tinkimätön sotilas mutta juhlijana railakas rämäpää.
Kenraali Hjalmar Siilasvuo ei tullut toimeen Pohjois-Suomessa olleiden saksalaisten sotakollegoittensa kanssa, venäläiset olivat hänelle vihollisia, mutta eniten hän tuntuu tapelleen omien suomalaisten ammattiveljiensä kanssa. Hän oli tavattoman omanarvontuntoinen, ja jos se yhdistyy äkkipikaiseen luonteeseen, työmaakokouksista esikunnissa tulee usein riitelyä ja rähinää.
Kun meneillään oli talvisodan ratkaisun hetket, Suomussalmen taisteluja johti Siilasvuon rinnalla viereisellä rintamalohkolla liki yhtä kuuluisa Paavo Susitaival. Susitaival oli innokas suojeluskuntamies, IKL:n jäsen ja omien sanojensakin mukaan fasisti. Siilasvuo puolestaan inhosi kaikkea tuota, eivätkä rintamakomentajat olleet edes puheväleissään keskenään. Mika Kulju toteaakin heidän käyneen kuin kahta eri sotaa.
Kulju aprikoi, että kun venäläisten tappion kärsinyt 163. divisioona livahti suomalaisilta Kiantajärven jääreittiä karkuun, se johtui varmaan näiden herrojen puhumattomuudesta. Toinen puoli asiaa on, että se saattoi olla myös onnenpotku, koska idästä yritti lähestyä vaarallisempi tekijä, ukrainalainen eliittidivisioona, jonka kimppuun suomalaiset saattoivat käydä hajottamatta voimiaan. Onni ja epäonni voivat olla sodassa varsin suhteellisia, samoin yhteen ihmiseen kumuloitu sankaruus.
Siilasvuosta kulkee monenlaisia tarinoita. Koska hän sotien jälkeen pelkäsi Neuvostoliiton kostoa, hän poltti suuren määrän kirjeenvaihtoaan ja muuta tutkijain kannalta tärkeätä materiaalia. Näin 1947 kuollut sotasankari jäi elämään enemmän myyttien kuin tarkan tiedon voimalla.
Mika Kuljun tuorein teos Siilasvuosta on notkea jatko hänen edellisille kirjoilleen (Tornion maihinnousu 1944 ja Raatteen tie), joiden keskushenkilö Siilasvuo myös oli.
Kaikkinensa Siilasvuo oli karaistunut oikeastaan viidessä eri sodassa: Saksassa jääkärinä ensimmäisessä maailmansodassa, vapaussodassa, talvi- ja jatkosodissa, ja nimittipä marsalkka C.G.E. Mannerheim hänet vielä Lapin sodankin johtoon syksyllä 1944. Viimeksi mainittu osoittaa Mannerheimin ja päämajan oveluutta: Siilasvuo sai näin laskuttaa vanhat kalavelat saksalaisten suhteen sydämen kyllyydestä.
Liberaali joka halveksi naivia saksalaisuhoa
Vaikka Siilasvuo painui suomalaisnuorten tapaan Saksaan samaan jääkärikoulutuksen ja sotimaankin siellä, hänestä ei kasvanut saksalaismielistä. Hän syntyi kirkkonummelaisen lehtimiehen ja kansakoulunopettaja Frans Strömbergin perheeseen, isä kuoli kun Siilasvuo oli alle puolen vuoden. Äitikin kuoli jo pojan ollessa vasta 12-vuotias.
Hjalmar sai kasvatti-isäkseen rikkaan kirkkonummelaisen Karl Römanin, jonka vaimo Maria johdatti pojan Helsinkiin omaan koulukotiinsa ja kunnianhimoiselle opintielle.
Strömbergistä tuli Siilasvuo vuonna 1936. Tuolloin hän oli ehtinyt toimia Terijoen polkupyöräpataljoonan komentajana ja saanut nimityksen Pohjois-Pohjanmaan sotilasläänin komentajaksi. Hän oli jo vuosia ihaillut Lapin luontoa ja matkustellutkin pohjoisessa. Kilpisjärvellä hän ihastui maisemaan, Siilasvuomaan joka näkyy Saana-tunturin rinteiltä. Suvun selityksen mukaan hän näin – ei suinkaan suomentanut nimeään – vaan saamensi sen.
Jatkosodassa Siilasvuo komennettiin yhteistyöhön pohjoisten saksalaisjoukkojen kanssa. Hänen joukko-osastonsa oli alistettu saksalaisille, mutta hänen neuvojaan ei kuunneltu. Hyökkäys kohti itää tökki heti ensimmäisillä viikoilla. Korskeat saksalaiset uhosivat, että kyseessä olisi kesäinen salamasota, kun Siilasvuo neuvoi heitä hankkimaan talvivarusteita.
"Komeista univormuista, pokkuroinneista ja upseerien ylväästä karjahtelusta ei ollut mitään hyötyä, kun venäläisiä vastaan taisteltiin soilla ja metsissä vesisateessa ja sakeiden sääskiparvien keskellä. Saksalaiset eivät edes ottaneet opikseen virheistään... Talven tullen suomalaiset saivat jopa sytyttää nuotioita saksalaisille, joilla ei ollut kirveitä mukanaan."
Eikä kuvia kumarrellut
Ei ihme, että Siilasvuon pinna alkoi palaa, kun aavistukset saksalaisten häviöstäkin kytivät jo niin aikaisin kuin loppuvuonna 1941. Riitely kävi molemminpuolisesti rasittavaksi, Mika Kulju epäilee saksalaisten tarkoituksella pyrkineen hankkiutumaan eroon Siilasvuosta. Päämajan tietoon tuli huhu, jonka mukaan Rovaniemelle olisi kaavailtu saksalaismielistä Lapin nukkehallitusta, jonka ministerilistalla komeilisi Siilasvuonkin nimi.
Tuntien Siilasvuon saksalaisaatokset, asiassa ei voinut olla totuuden häivääkään, mutta rauhoittaakseen tilanteen Mannerheim siirsi Siilasvuon syrjään sotilaskoulutuksen ylitarkastajaksi. Päämajan operatiivisen osaston päällikkö, kenraali A.F. Airo ei myöhemmin muistanut tuossa minkäänlaista dramatiikkaa. Kului liki kaksi vuotta, ja sitten Mannerheim antoi Siilasvuolle mieluisan tehtävän: ajaa saksalaiset pois Lapista.
Kun Lapin sodan aikana Siilasvuo joutui tekemään tiliä neuvostoliittolaisten valvontakomissiolle, ei hän osoittanut sodan voittajiakaan kohtaan liiallista kunnioitusta. Kun Rovaniemen valvontakomission päällikkö saneli käskevästi Siilasvuolle: "Klo 13.30 olen Tervahovissa", kenraalimme vastasi: "Olen samaan aikaan esikunnassani."
Kaikista lapsistaan huolehtiva perheenisä
Mika Kuljun Siilasvuo-elämänkerta ei ole niitä sotahistorioita, joissa siirrellään satojen sivujen verran kirjainyhdistelmillä nimettyjä joukko-osastoja paikasta toiseen. Hän on tehnyt kertomuksen mielenkiintoisen ja merkittävän persoonan elämänvaiheista ja hänen ympärillään olleista ihmisistä.
Siilasvuolla oli intoa huonosta terveydestään huolimatta reuhata iltaisin, nauttia alkoholia ja remuta naistenkin kanssa. Kulju antaa ymmärtää, että lapsia oli muitakin kuin vain ne viralliset, mutta kaikista lapsistaan Siilasvuo piti loppuun asti hyvää, vastuullista huolta – siinä määrin kuin se sotilaan oli mahdollista tehdä.
Tästä huolimatta ja siitä syystä koiranleuat ovat keksineet hänestä seuraavanlaisen laulunpätkän:
"Minä olen kenraali Siilasvuo
enkä minä telttaani naisia tuo
ja jos mikä joskus tuon,
en ole Siilasvuo"
Siilasvuo oli hyvä kirjoittaja. Hänen menestysteoksensa Suomussalmen taistelut (Otava 1940) oli erittäin suosittu sotakirja, jossa tekijä huolellisesti merkitsee omat ansionsa jättäen varjoonsa yhtä arvokkaita tekoja suorittaneet alaisensa. Tästä syntyi katkeria riitoja: kuka itse asiassa keksi, teki ja mitä.
Mika Kulju: Kenraalin viisi sotaa. Hjalmar Siilasvuon elämänkerta. Gummerus 2011.
