Sotavanki Eino Hietala
Posted: Tue Aug 20, 2013 10:39
Kunnioitettavaa luettavaa, tilasimpa samalla tuon miehestä kertovan kirjan, empä oikein osaa muuta sanoa, kuin Kiitos !
Alkuperäinen artikkeli Lapin Kansasta toimittanut Risto Pyykkö
"1944
– Ryssiä!
Eino Hietala huomaa heidät ensin. Sodankyläläinen kaukopartiomies näkee vartiopaikaltaan, miten joukko vihollisia lykkii latua, jonka oma porukka juuri hiihti.
Ei muutamaa venäläistä, ei kymmentä eikä kymmeniä, vaan mieluummin satoja. Puna-armeijan komppania, kenties kaksi.
Jatkosodan viimeisen talven maaliskuu on puolessa. Suomalainen kaukopartio tekee Sallan rintamalla paluuta syvältä vihollisen selustasta. Turvaan, omille ja saksalaisten aseveljien linjoille, on vielä kymmenkunta kilometriä.
Tauko keskeytyy äkisti Hietalan ilmoitukseen. Vihollinen, ja melkein kannoilla!
Hetkessä 18 kaukopartiomiestä on suksillaan ja hajaantuneena.
Hietala hiihtää pakoon ylikersantti Kallion kanssa. Venäläiset jäävät heti, heitä ei näy eikä kuulu.
Iltapäivällä Hietala ja Kallio ovat lähellä puna-armeijan huoltotietä, kun vihollisen konekivääripesäke keksii heidät.
Luotien viuhuessa miehet harhautuvat toisistaan. Hietala hukkaa karttansa. Kompassilla hän jatkaa länteen.
Illaksi pakkanen kirii. Hietala tuntee sen jaloissaan, joissa on märät kengät ja vielä märemmät sukat.
Kylmän turruttamana hän puikkelehtii pimeässä kohti länttä, kunnes vastaan tulee tie. Toivo herää. Olisiko tämä jo saksalaisten?
Hän pyrkii yli ja kiskoo juuri mäystintä koppuraksi jäätyneeseen kengänkärkeen, kun joku nykäisee suksenkannasta.
Hietala kaatuu silmälleen. Kääntyessään hän tuijottaa pyssynpiippuihin. Piippalakkien alta näkyy uhkaavia kasvoja. Vihollisia, sittenkin.
Venäläiset vievät vangilta pyssyn, repun ja sukset.
Ja sormuksen, jonka sallalainen Anni on pujottanut rakkaansa sormeen edellisenä vuonna. Kotona Sodankylän Siurunmaassa odottaa edelliskesänä syntynyt poikakin, Olavi.
Hietala on 26-vuotias, mies parhaassa iässään. Ja nytkö elämä on ohi?
Vankia tönitään selästä: kävele! Paleltuneilla jaloilla se on silkkaa tuskaa. Kengät ovat jäätyneet tiukasti jalkateriin ja nilkkoihin.
Siinä kunnossa hänet tuupataan maanalaiseen korsuun, ilman ruokaa ja juomaa.
Vuorokautta myöhemmin korsun eteen rymistää kuorma-auto. Vanki komennetaan lavalle selälleen. Neljä vartijaa istuu ympärillä, aseet tanassa, ilmeettöminä ja sanaakaan sanomatta.
Silloin Hietala on kohtalostaan jo varma.
– Tämä on viimeinen matka.
1946
Vanki ravistellaan hereille keskiyön jälkeen, juuri kun tämä on päässyt sikeimpään uneen. Kuulustelijat odottavat.
Rauha on tullut syyskuussa 1944, mutta ei Eino Hietalalle.
Häntä on viety linnasta linnaan: Kantalahti, Sorokka ja nyt Jaroslavl.
Pidetty huonolla ruualla ja kurjissa kamppeissa, makuutettu likaisissa, ahtaissa ja kylmissä selleissä ja parakeissa, lautapatjoilla ja kivilattioilla.
Ja viety aina uudestaan kuulusteltavaksi, seisomaan kädet pystyssä huoneeseen jonka pöydällä lepää pistooli, vastaamaan samoihin kysymyksiin kerta toisensa jälkeen. Mikä joukko-osasto? Montako partioreissua? Minne? Isän nimi? Kuka kuuluu suojeluskuntaan?
Vankilan ulkopuolisesta maailmasta Hietala ei tiedä mitään.
Suomessa uskotaan, että hän on kaatunut ja kadonnut. Vahvistusta ei ole, tieto ei kulje kumpaankaan suuntaan.
Kuulustelijat ovat tivanneet, mitä vanki ajattelee Neuvostoliitosta. Hietala on vastannut suoraan, koska alkaa olla varma, että kuolee vankeudessa.
– En voi hyväksyä sellaista järjestelmää, jossa ei ole oppositiota.
Hietalan tiedetään palvelleen kaukopartioporukassa, joka on toiminut suoraan päämajan alaisena. Venäläisten silmissä päämaja on pahan pesä.
Vanki on kannettu kuulusteluihin keskellä yötä, koska hän ei ole voinut kävellä. Paleltuneista jaloista on valunut jatkuvasti märkää. Nahka on kuoriutunut pois.
Sairaalassa hoitajat ovat peitelleet jalkoja kääreisiin. Niitä ei ole amputoitu – mitä nyt Hietala itse. Hän on kokeillut, milloin luut ovat alkaneet löystyä, ja katkonut sitten varpaitaan nivelestä poikki, yhden kerrallaan.
Joulukuussa, aamuyön tunteina, Jaroslavlin vankilan viisi suomalaista kerätään kuorma-auton lavalle.
Heitä odottaa pimeä ja kylmä kyyti maaseudulle. Ja teloituskomppania, vangit arvelevat. Jokainen heistä on nähnyt omin silmin, miten järjestelmällisesti Josif Stalinin Neuvostoliitto tappaa omiaankin.
Ajatukseen kuolemasta on totuteltu niin kauan, ettei kukaan isommin välitä. Tulee mitä tulee, se on melkein yhdentekevää.
Perillä ryysyiset suomalaisvangit tuupataan karjasuojaan, johon on kyhätty laverit.
Pakkanen paukkuu hatarissa nurkissa. Lämpöä antaa yksi kamiina. Silti hökkeli on niin kylmä, että pitkiin turkkeihin sonnustautuneet vartijatkin hytisevät kamiinan edessä.
– Suomessa tässä asuisivat mullikat, jos nekään, Hietala ajattelee.
Kevätaurinko on jo korkealla, kun kurjuus karjasuojassa päättyy. Hietala viedään sairaalaan niin heikkona, ettei hän muista matkasta mitään.
Hän elpyy, ja löytää itsensä jälleen Jaroslavlin vankilasta. Karjasuojan jälkeen se tuntuu melkein siedettävältä.
Kaikki eivät ole yhtä onnekkaita. Keuhkotauti vie kolme karjasuojassa talvehtineesta viidestä suomalaisesta.
1947
Hietala on ollut vankina kolmisen vuotta. Niin hän arvelee, mutta ei voi tietää. Pitkään aikaan hän ei ole ollut perillä päivistä, viikoista tai edes kuukausista, korkeintaan siitä, onko kesä vai talvi.
Ja matka vain jatkuu, nyt Moskovaan.
Sinnekin kuolema seuraa kintereillä. Vetoisessa ja pölyisessä junanvaunussa Hietalalle nousee korkea kuume. Hänet viedään suoraan sairaalaan, jossa lääkärit seuraavat viikkojen ajan, puhkeaako kurkussa oleva paise sisälle. Jos puhkeaa, vanki kuolee.
Mutta vieläkään ei ole Hietalan vuoro.
Pahimmasta päästyään hän päätyy Moskovassa Ljublankan vankilaan. Sellikaverina on puna-armeijan eversti, tosin entinen. Mies on mennyt kehumaan rintamalla saksalaisen sotilaan saappaita ja löytänyt pian itsensä moskovalaisesta tyrmästä sotilasarvonsa menettäneensä.
Sellikaverit ystävystyvät. Venäläinen saa lääkärisiskoltaan paketeissa ruokaa ja tupakkaa, joista riittää suomalaisellekin.
Toisinaan eversti taputtaa Hietalaa olalle.
– Suomalaiset ovat hyviä sotilaita!
Everstiltä Hietala kuulee, että vastapäisen oven takaa on viety vastikään pois Rauol Wallenberg. Tuhansittain Unkarin juutalaisia natseilta pelastanut ruotsalainen diplomaatti, joka on jäänyt puna-armeijan kynsiin Budapestissa 1945 ja päätynyt Neuvostoliittoon.
Wallenberg on poikkeuksellinen kiinniotettu, ei sotilas vaan siniverinen mahtisuvun jäsen. Juuri sellainen, joka kelpaa Stalinille henkilökohtaiseksi panttivangiksi, kun hirmuhallitsija käy neuvottelujaan länteen.
Heinäkuun 17. päivänä 1947 Wallenberg kuolee sydänkohtaukseen Ljubljankassa. Se on virallinen ilmoitus, jonka Neuvostoliitto antaa kymmenen vuotta myöhemmin. Ruotsalaiset eivät usko sitä vieläkään: monet arvelevat Stalinin myrkyttäneen Wallenbergin.
Ljubljankasta Hietala siirretään pian toiseen vankilaan. Sen sellit on tupattu täyteen miehiä eri puolilta Eurooppaa.
Siurunmaalaiselle sekatyömiehelle varmistuu viimeistään nyt, että hänestä on tullut poliittinen vanki.
Mieli on toivoton ja katkera. Miksi juuri hän? Kai siksi, että tuli moittineeksi järjestelmää, joka ei tunne oppositiota.
1948
Hietala haetaan sellistään pieneen huoneeseen. Siellä odottaa venäläinen luutnantti, joka nostaa pöydältä paperinpalan ja lukee nopeasti asiansa.
Tuomio: 25 vuotta kuritusleiriä. Syy: vakoilu.
Hietala lohduttautuu ajatuksella, ettei hänen tarvitse kärsiä koko tuomiota. Todennäköisesti hän kuolisi paljon ennen sen päättymistä.
Vieläkään hänestä ei ole kuultu Suomessa mitään, eikä hän Suomesta.
Mutta muistot elävät. Tuomittu näkee unia Siurunmaasta, tutuista maisemista ja ihmisistä.
Ne pelastavat pahimmalta. Hiipunut liekki alkaa lepattaa.
– Vielä minä pääsen kotiin.
Niin hän jaksaa toivoa kesän korvallakin, kun vankeja kerätään härkävaunuun.
Päiviä kestävän matkan suunta selviää vasta silloin, kun juna jyskyttää vuoren sisään tunneliin, joka jatkuu ja jatkuu.
Vangit arvaavat, että vuoristo on Ural. Sen takana alkaa Siperia.
Eino Hietala makaa härkävaunun lautaisella lavitsalla ja miettii kotimaata, joka jää aina vain kauemmaksi.
1953
– Stalin on kuollut!
Tieto kiirii Norilskin nikkelikaivoksella kuin piiskan sivallus. Vankien on vaikea pidätellä hymyään. Kuokkiminen hyytävällä tundralla ei jatkukaan ehkä kuolemaan saakka.
Myös Eino Hietalan toivo herää. Voisiko kaikki olla yhdestä ihmisestä kiinni?
Viitisen vuotta aiemmin hänet on tuotu vankikuormassa Moskovasta Pohjois-Siperiaan, ensimmäiset 5000 kilometriä junalla, seuraavat 2000 proomulla.
Viikkojen päästä orjalaiva on rantautunut mahtavan Jenisei-joen alajuoksulle Dudinkaan. Sieltä vangit on viety ylös vuorille Norilskiin, jossa muhkea nikkelimalmio on odottanut kaivajiaan.
Viheliäisempää seutua Hietala ei ole tavannut edes painajaisissaan.
Norilskin talvi on musertava. Hirmupakkaset voivat jatkua kuukausia. Ikuinen viima pieksää vuoria niin ettei lumikaan pysy rinteissä.
Töihin vuorille vangit kapuavat ketjussa, yhteisestä köydestä pidellen. Jos ote kirpoaa, tuuli vie mukanaan.
Alhaalla kurussa, jossa vangit asuvat, lunta saattaa olla metrikaupalla. Yöllä voi pyryttää niin sankasti, että aamulla parakeista ei pääse ulos.
Niissä oloissa elää Stalinin hirmuvallan aikana jopa 500 000 vankia, joku pitempään, useimmat vain lyhyesti. Epäinhimilliset olot, raaka työ, heikko ruoka ja kulkutaudit ovat tehneet Norilskista kuolemanleirin.
Mutta nyt diktaattori on poissa, ja taistelu vallasta natisuttaa koko koneistoa.
Kesäkuussa Eino Hietala saa kutsun varusvarastolle hakemaan uusia kamppeita. Hän tietää, ettei se voi tarkoittaa kuin yhtä: armahdusta.
Hietala on menettänyt hampaansa ja näön oikeasta silmästään, mutta henki pihisee.
Lähtötarkastuksessa nuori naislääkäri toppuuttelee. Pitäisikö miehelle laittaa ensin uudet hampaat ja palauttaa vasta sitten kotiin?
– Kyllä minä hampaat löydän, kun pääsen vain täältä pois, Hietala lupaa.
Lääkäri nyökkää hymyillen. Hietala haluaisi halata häntä, muttei uskalla.
Ennen juhannusta sodankyläläinen istuu laivassa, joka jurraa Jeniseitä ylävirtaan, kohti Krasnojarskia. Seurana on Martti Hirvonen. Kesällä 1944 Karjalan kannaksella vangiksi joutuneen joensuulaisen sotaretki on vain muutaman kuukauden lyhyempi.
Miehet juhlivat vapautumistaan vodkapullolla, jonka vartija hommaa. Ympärillä on kiinalaisia ja japanilaisia. Hietala panee pullon kiertämään.
Ensimmäinen kulauttaa siitä yli puolet.
– Anna toisillekin, hyvä mies!, Hietala parkaisee.
Kaikki nauravat.
1954
Maanviljelijä Evert Hietala harppoo helmikuisena perjantaina Rovaniemen ratapihalle, jonne Helsingistä tuleva juna juuri puuskuttaa.
Radio on kertonut kotona Siurunmaassa uutisen, jota kukaan ei uskonut enää kuulevansa: korpraali Eino Hietala, Evert ja Josefina Hietalan poika, palaa kotiin.
Tieto on vahvistettu viimeisellä hetkellä. Kadonnut olisi pitänyt julistaa kuolleeksi 30. tammikuuta kello 24. Tuntia ennen viranomaiset ovat saaneet Neuvostoliitosta ilmoituksen, että vanki on elossa ja tulossa.
Paluumatka Siperiasta Lappiin on kestänyt yli seitsemän kuukautta.
Viimein junan ikkunasta on näkynyt sinivalkoiset rajapuomit ja asema, jonka nimi on Vainikkala.
Helsingissä suojelupoliisi on ottanut hänet hoiviinsa, ja Hietala on ihmetellyt, joutuuko hän putkaan täälläkin. Mutta kun hän on oikaissut puhtaille lakanoille ja kunnon sänkyyn ensi kertaa yli kymmeneen vuoteen, unta ei ole tarvinnut odotella.
Seuraavana päivänä sosiaalihuolto on antanut uuden puvun, palttoon, matkarahaa ja litteran pohjoiseen.
Ennen kuin Hietala on noussut junaan, hän on halunnut varmistaa yhden asian. Saako hän puhua siitä, mitä on kokenut? Vai pitääkö vaieta?
– Suomessa saa puhua ihan vapaasti, poliisi on luvannut.
Ja nyt hän on Rovaniemen asemalla. Mutta missä? Isä-Evert ei tunnista poikaansa, ennen kuin tämä kävelee eteen ja kertoo, kuka on.
Yö on jo pitkällä, kun autoilija Hilja Niskala kyydittää tulijat Siurunmaassa kotitalon pihaan, jota sähkölamput valaisevat.
Pirtissä odottaa poika, joka saa suustaan yhden sanan.
– Isä.
Eino ja 10-vuotias Olavi halaavat ja itkevät.
Josefina Hietala sulkee sotapoikansa syliinsä. Äidin kyynelistä ei ole tulla loppua.
– Kaiken aikaa minä tiesin, että sinä elät.
Sellaiseen kymmenen vuotta on pitkä aika.
Sotavangin vaimolla, Annilla, on jo toinen mies, ja pariskunnalla yhteinen lapsi.
Anni tulee Siurunmaahan tapaamaan nuoruutensa kumppania, jota on saattanut rakastaa enää muistoissaan.
Eino ottaa hänet vastaan lämpimästi.
– Saatte tulla takaisin, jos tahdotte. Tai olla siellä missä olette, jos siltä tuntuu, Eino lupaa.
Anni tulee takaisin.
Kohtalon erottama ja uudelleen yhdistämä perhe asuu hetken kirkolla, ennen kuin Eino Hietalalle osoitetaan rintamamiehille luvattu maatilkku Lismanaavan asutusalueelta.
Sinne, kylmään korpeen, viimeinen sotavanki päätyy rakentamaan uutta elämäänsä – 70 prosentin invalidina, heikkovoimaisena ja sairastelevana, vain muutamia kuukausia kotiinpaluunsa jälkeen.
Pian posti tuo kunnasta laskun. Siinä perätään maksua vaatteista. Niistä, jotka Hietala on saanut Helsingissä vankilan ryysyjen tilalle.
Karhukirje lähetetään uudestaan ja uudestaan, kunnes tuttu naapurikylästä esittää Sodankylän sosiaalilautakunnassa laskun ryttäämistä roskakoriin.
Vuosien ajan Hietala näkee painajaisia. Hereillä hänestä tuntuu kuin joku vahtisi. Ojaa lapioidessakin tulee pälyiltyä olan yli tämän tästä.
Epäluulo ei ole harhaa. Kohta Hietalalle selviää, että häntä on varjostettu järjestelmällisesti siitä lähtien, kun hän on palannut kotiinsa. Suomi on rähmällään itään.
Urkkijat löytävät Lismanaavallekin. Syksyn pimeinä iltoina Hietaloiden pihalla tuikahtelee taskulamppuja. Ikkunan takana vilahtelee hahmoja, joita talonväki ei tunne.
Emäntä pelkää, isäntäkin on hermostunut.
Hietala muistaa, mitä suojelupoliisi on Helsingin Ratakadulla luvannut. Saa puhua, ihan vapaasti. Niin hän on tehnyt, jos joku on kysynyt, antanut pari haastatteluakin. Ja nyt häntä seurataan kuin rikollista.
Sotavanki vaikenee. Ei enää sanaakaan koko asiasta, ei ulkopuolisille.
Päätös pitää lähes 50 vuotta.
2013
Eino Hietala astuu yleisön eteen Sodankylän seurakuntatalolla.
Hänellä on yllään tumma, siisti puku. Olemus on ryhdikäs, liikkuminen vaivatonta. Ilman kasvojen syviä uurteita häntä olisi mahdoton uskoa 96-vuotiaaksi.
Hietalan vierellä istuu rovaniemeläinen Ritva Tuomaala. Häntä jännittää.
Parikymmentä vuotta aiemmin he ovat tavanneet ensi kerran Rovaniemen Veljes-sairaskodissa, jossa Tuomaala on ollut lääkärinä.
Alkuun on puhuttu vaivoista ja voinnista, kuten tapana on. Sotavankeudestaan kuntoutettava on vaiennut.
– Siitä en kerro mitään, en sinulle enkä muille.
Tapaamisten jatkuessa Hietala on alkanut avautua, raottanut kovaa kohtaloaan vähän kerrallaan. Viimein hän on luvannut, että lääkäri voi panna ylös pitkän sotaretken muistoja, jos katsoo sen tärkeäksi.
Tuomaala on oppinut tuntemaan sympaattisen, herkästi hymyilevän veteraanin, josta on helppo pitää.
Lääkärinä hän on nähnyt paljon, mutta Hietalan kohtalo saa miettimään ihmisen voimavaroja taas kerran. Kuinka suurista vaikeuksista voikaan selviytyä, jos on pakko?
Vuosien aikana heidän välilleen on kasvanut side. Ystävyyden tuotos lepää nyt pöydällä, painotuoreena, julkistamista odottaen.
Sotavankina Siperiassa. Kirjan alaviitteessä lukee: On oltava uskoa tulevaan. Muuten ei selviä hengissä.
Tuomaalalta on ilmestynyt kirjoja ennenkin. Silti uuden julkistaminen jännittää.
Hän kääntyy kirjan päähenkilön puoleen. Jännittääköhän Einoa yhtä paljon?
Veteraani tarttuu ystävänsä käteen. Puristus on isällinen, hymy levollinen.
– Ritva, ei minua jännitä. Olen ollut pahemmissakin paikoissa.
Jutun lähteenä on käytetty Lapin Kansan laajaa artikkelia Hietalan paluusta (LK 14.2.1954) ja Ritva Tuomaalan kirjaa Sotavankina Siperiassa (Väyläkirjat, 2013).
Tausta
Sotavangit Venäjällä
Tutkija Timo Malmin mukaan jatkosodassa joutui venäläisten vangiksi kaikkiaan 3402 suomalaista. Heistä 1388 kuoli leireillä ja 1938 palasi kotimaahan.
Neuvostoliiton virallisen tilaston mukaan jatkosodassa päätyi vangiksi 2377 suomalaista. Lukujen eroa selittää osaltaan, että Neuvostoliitto otti tilastoissa huomioon vain ne sotavangit, jotka selvisivät vankileirille saakka.
Monet vangiksi joutuneet katosivat jäljettömiin. Osin poliittisista syistä heidän kohtalostaan oltiin pitkään hiljaa.
Eino Hietala oli sotavangeista viimeinen, joka palasi Lappiin.
Välirauhan aikana rajapartiosta sotavangiksi siepattu multialainen Reino Lehtinen pääsi Suomeen takaisin vasta 1959.
Kuka?
Eino Hietala
Syntynyt Sodankylän Siurunmaassa 1. toukokuuta 1917.
Kuului jatkosodassa korpraalina päämajan alaiseen kaukopartioyksikköön, jota johti kapteeni Harri Paatsalo.
Jäi venäläisten vangiksi tiedusteluretkellä Alakurtin ja Kantalahden välisessä maastossa maaliskuussa 1944.
Armahdettiin kesäkuussa 1953, muutamia kuukausia diktaattori Josif Stalinin kuoleman jälkeen.
Palasi helmikuussa 1954 takaisin kotiinsa Sodankylään.
Sai Lismanaavan asutusalueelta ns. kylmän tilan, jonne hän rakensi ja raivasi perheensä, sukulaisten ja kyläläisten sekä kunnan ja Sotainvalidien veljesliiton tuella maatilan.
Luopui maanviljelyksestä ja karjanpidosta 1960-70-luvun taitteessa. Työskenteli muun muassa mittamiehenä, ennen kuin pääsi eläkkeelle.
Asuu Sodankylän kirkonkylällä ja kulkee säännöllisesti kaukopartiomiesten tapaamisissa."
Alkuperäinen artikkeli Lapin Kansasta toimittanut Risto Pyykkö
"1944
– Ryssiä!
Eino Hietala huomaa heidät ensin. Sodankyläläinen kaukopartiomies näkee vartiopaikaltaan, miten joukko vihollisia lykkii latua, jonka oma porukka juuri hiihti.
Ei muutamaa venäläistä, ei kymmentä eikä kymmeniä, vaan mieluummin satoja. Puna-armeijan komppania, kenties kaksi.
Jatkosodan viimeisen talven maaliskuu on puolessa. Suomalainen kaukopartio tekee Sallan rintamalla paluuta syvältä vihollisen selustasta. Turvaan, omille ja saksalaisten aseveljien linjoille, on vielä kymmenkunta kilometriä.
Tauko keskeytyy äkisti Hietalan ilmoitukseen. Vihollinen, ja melkein kannoilla!
Hetkessä 18 kaukopartiomiestä on suksillaan ja hajaantuneena.
Hietala hiihtää pakoon ylikersantti Kallion kanssa. Venäläiset jäävät heti, heitä ei näy eikä kuulu.
Iltapäivällä Hietala ja Kallio ovat lähellä puna-armeijan huoltotietä, kun vihollisen konekivääripesäke keksii heidät.
Luotien viuhuessa miehet harhautuvat toisistaan. Hietala hukkaa karttansa. Kompassilla hän jatkaa länteen.
Illaksi pakkanen kirii. Hietala tuntee sen jaloissaan, joissa on märät kengät ja vielä märemmät sukat.
Kylmän turruttamana hän puikkelehtii pimeässä kohti länttä, kunnes vastaan tulee tie. Toivo herää. Olisiko tämä jo saksalaisten?
Hän pyrkii yli ja kiskoo juuri mäystintä koppuraksi jäätyneeseen kengänkärkeen, kun joku nykäisee suksenkannasta.
Hietala kaatuu silmälleen. Kääntyessään hän tuijottaa pyssynpiippuihin. Piippalakkien alta näkyy uhkaavia kasvoja. Vihollisia, sittenkin.
Venäläiset vievät vangilta pyssyn, repun ja sukset.
Ja sormuksen, jonka sallalainen Anni on pujottanut rakkaansa sormeen edellisenä vuonna. Kotona Sodankylän Siurunmaassa odottaa edelliskesänä syntynyt poikakin, Olavi.
Hietala on 26-vuotias, mies parhaassa iässään. Ja nytkö elämä on ohi?
Vankia tönitään selästä: kävele! Paleltuneilla jaloilla se on silkkaa tuskaa. Kengät ovat jäätyneet tiukasti jalkateriin ja nilkkoihin.
Siinä kunnossa hänet tuupataan maanalaiseen korsuun, ilman ruokaa ja juomaa.
Vuorokautta myöhemmin korsun eteen rymistää kuorma-auto. Vanki komennetaan lavalle selälleen. Neljä vartijaa istuu ympärillä, aseet tanassa, ilmeettöminä ja sanaakaan sanomatta.
Silloin Hietala on kohtalostaan jo varma.
– Tämä on viimeinen matka.
1946
Vanki ravistellaan hereille keskiyön jälkeen, juuri kun tämä on päässyt sikeimpään uneen. Kuulustelijat odottavat.
Rauha on tullut syyskuussa 1944, mutta ei Eino Hietalalle.
Häntä on viety linnasta linnaan: Kantalahti, Sorokka ja nyt Jaroslavl.
Pidetty huonolla ruualla ja kurjissa kamppeissa, makuutettu likaisissa, ahtaissa ja kylmissä selleissä ja parakeissa, lautapatjoilla ja kivilattioilla.
Ja viety aina uudestaan kuulusteltavaksi, seisomaan kädet pystyssä huoneeseen jonka pöydällä lepää pistooli, vastaamaan samoihin kysymyksiin kerta toisensa jälkeen. Mikä joukko-osasto? Montako partioreissua? Minne? Isän nimi? Kuka kuuluu suojeluskuntaan?
Vankilan ulkopuolisesta maailmasta Hietala ei tiedä mitään.
Suomessa uskotaan, että hän on kaatunut ja kadonnut. Vahvistusta ei ole, tieto ei kulje kumpaankaan suuntaan.
Kuulustelijat ovat tivanneet, mitä vanki ajattelee Neuvostoliitosta. Hietala on vastannut suoraan, koska alkaa olla varma, että kuolee vankeudessa.
– En voi hyväksyä sellaista järjestelmää, jossa ei ole oppositiota.
Hietalan tiedetään palvelleen kaukopartioporukassa, joka on toiminut suoraan päämajan alaisena. Venäläisten silmissä päämaja on pahan pesä.
Vanki on kannettu kuulusteluihin keskellä yötä, koska hän ei ole voinut kävellä. Paleltuneista jaloista on valunut jatkuvasti märkää. Nahka on kuoriutunut pois.
Sairaalassa hoitajat ovat peitelleet jalkoja kääreisiin. Niitä ei ole amputoitu – mitä nyt Hietala itse. Hän on kokeillut, milloin luut ovat alkaneet löystyä, ja katkonut sitten varpaitaan nivelestä poikki, yhden kerrallaan.
Joulukuussa, aamuyön tunteina, Jaroslavlin vankilan viisi suomalaista kerätään kuorma-auton lavalle.
Heitä odottaa pimeä ja kylmä kyyti maaseudulle. Ja teloituskomppania, vangit arvelevat. Jokainen heistä on nähnyt omin silmin, miten järjestelmällisesti Josif Stalinin Neuvostoliitto tappaa omiaankin.
Ajatukseen kuolemasta on totuteltu niin kauan, ettei kukaan isommin välitä. Tulee mitä tulee, se on melkein yhdentekevää.
Perillä ryysyiset suomalaisvangit tuupataan karjasuojaan, johon on kyhätty laverit.
Pakkanen paukkuu hatarissa nurkissa. Lämpöä antaa yksi kamiina. Silti hökkeli on niin kylmä, että pitkiin turkkeihin sonnustautuneet vartijatkin hytisevät kamiinan edessä.
– Suomessa tässä asuisivat mullikat, jos nekään, Hietala ajattelee.
Kevätaurinko on jo korkealla, kun kurjuus karjasuojassa päättyy. Hietala viedään sairaalaan niin heikkona, ettei hän muista matkasta mitään.
Hän elpyy, ja löytää itsensä jälleen Jaroslavlin vankilasta. Karjasuojan jälkeen se tuntuu melkein siedettävältä.
Kaikki eivät ole yhtä onnekkaita. Keuhkotauti vie kolme karjasuojassa talvehtineesta viidestä suomalaisesta.
1947
Hietala on ollut vankina kolmisen vuotta. Niin hän arvelee, mutta ei voi tietää. Pitkään aikaan hän ei ole ollut perillä päivistä, viikoista tai edes kuukausista, korkeintaan siitä, onko kesä vai talvi.
Ja matka vain jatkuu, nyt Moskovaan.
Sinnekin kuolema seuraa kintereillä. Vetoisessa ja pölyisessä junanvaunussa Hietalalle nousee korkea kuume. Hänet viedään suoraan sairaalaan, jossa lääkärit seuraavat viikkojen ajan, puhkeaako kurkussa oleva paise sisälle. Jos puhkeaa, vanki kuolee.
Mutta vieläkään ei ole Hietalan vuoro.
Pahimmasta päästyään hän päätyy Moskovassa Ljublankan vankilaan. Sellikaverina on puna-armeijan eversti, tosin entinen. Mies on mennyt kehumaan rintamalla saksalaisen sotilaan saappaita ja löytänyt pian itsensä moskovalaisesta tyrmästä sotilasarvonsa menettäneensä.
Sellikaverit ystävystyvät. Venäläinen saa lääkärisiskoltaan paketeissa ruokaa ja tupakkaa, joista riittää suomalaisellekin.
Toisinaan eversti taputtaa Hietalaa olalle.
– Suomalaiset ovat hyviä sotilaita!
Everstiltä Hietala kuulee, että vastapäisen oven takaa on viety vastikään pois Rauol Wallenberg. Tuhansittain Unkarin juutalaisia natseilta pelastanut ruotsalainen diplomaatti, joka on jäänyt puna-armeijan kynsiin Budapestissa 1945 ja päätynyt Neuvostoliittoon.
Wallenberg on poikkeuksellinen kiinniotettu, ei sotilas vaan siniverinen mahtisuvun jäsen. Juuri sellainen, joka kelpaa Stalinille henkilökohtaiseksi panttivangiksi, kun hirmuhallitsija käy neuvottelujaan länteen.
Heinäkuun 17. päivänä 1947 Wallenberg kuolee sydänkohtaukseen Ljubljankassa. Se on virallinen ilmoitus, jonka Neuvostoliitto antaa kymmenen vuotta myöhemmin. Ruotsalaiset eivät usko sitä vieläkään: monet arvelevat Stalinin myrkyttäneen Wallenbergin.
Ljubljankasta Hietala siirretään pian toiseen vankilaan. Sen sellit on tupattu täyteen miehiä eri puolilta Eurooppaa.
Siurunmaalaiselle sekatyömiehelle varmistuu viimeistään nyt, että hänestä on tullut poliittinen vanki.
Mieli on toivoton ja katkera. Miksi juuri hän? Kai siksi, että tuli moittineeksi järjestelmää, joka ei tunne oppositiota.
1948
Hietala haetaan sellistään pieneen huoneeseen. Siellä odottaa venäläinen luutnantti, joka nostaa pöydältä paperinpalan ja lukee nopeasti asiansa.
Tuomio: 25 vuotta kuritusleiriä. Syy: vakoilu.
Hietala lohduttautuu ajatuksella, ettei hänen tarvitse kärsiä koko tuomiota. Todennäköisesti hän kuolisi paljon ennen sen päättymistä.
Vieläkään hänestä ei ole kuultu Suomessa mitään, eikä hän Suomesta.
Mutta muistot elävät. Tuomittu näkee unia Siurunmaasta, tutuista maisemista ja ihmisistä.
Ne pelastavat pahimmalta. Hiipunut liekki alkaa lepattaa.
– Vielä minä pääsen kotiin.
Niin hän jaksaa toivoa kesän korvallakin, kun vankeja kerätään härkävaunuun.
Päiviä kestävän matkan suunta selviää vasta silloin, kun juna jyskyttää vuoren sisään tunneliin, joka jatkuu ja jatkuu.
Vangit arvaavat, että vuoristo on Ural. Sen takana alkaa Siperia.
Eino Hietala makaa härkävaunun lautaisella lavitsalla ja miettii kotimaata, joka jää aina vain kauemmaksi.
1953
– Stalin on kuollut!
Tieto kiirii Norilskin nikkelikaivoksella kuin piiskan sivallus. Vankien on vaikea pidätellä hymyään. Kuokkiminen hyytävällä tundralla ei jatkukaan ehkä kuolemaan saakka.
Myös Eino Hietalan toivo herää. Voisiko kaikki olla yhdestä ihmisestä kiinni?
Viitisen vuotta aiemmin hänet on tuotu vankikuormassa Moskovasta Pohjois-Siperiaan, ensimmäiset 5000 kilometriä junalla, seuraavat 2000 proomulla.
Viikkojen päästä orjalaiva on rantautunut mahtavan Jenisei-joen alajuoksulle Dudinkaan. Sieltä vangit on viety ylös vuorille Norilskiin, jossa muhkea nikkelimalmio on odottanut kaivajiaan.
Viheliäisempää seutua Hietala ei ole tavannut edes painajaisissaan.
Norilskin talvi on musertava. Hirmupakkaset voivat jatkua kuukausia. Ikuinen viima pieksää vuoria niin ettei lumikaan pysy rinteissä.
Töihin vuorille vangit kapuavat ketjussa, yhteisestä köydestä pidellen. Jos ote kirpoaa, tuuli vie mukanaan.
Alhaalla kurussa, jossa vangit asuvat, lunta saattaa olla metrikaupalla. Yöllä voi pyryttää niin sankasti, että aamulla parakeista ei pääse ulos.
Niissä oloissa elää Stalinin hirmuvallan aikana jopa 500 000 vankia, joku pitempään, useimmat vain lyhyesti. Epäinhimilliset olot, raaka työ, heikko ruoka ja kulkutaudit ovat tehneet Norilskista kuolemanleirin.
Mutta nyt diktaattori on poissa, ja taistelu vallasta natisuttaa koko koneistoa.
Kesäkuussa Eino Hietala saa kutsun varusvarastolle hakemaan uusia kamppeita. Hän tietää, ettei se voi tarkoittaa kuin yhtä: armahdusta.
Hietala on menettänyt hampaansa ja näön oikeasta silmästään, mutta henki pihisee.
Lähtötarkastuksessa nuori naislääkäri toppuuttelee. Pitäisikö miehelle laittaa ensin uudet hampaat ja palauttaa vasta sitten kotiin?
– Kyllä minä hampaat löydän, kun pääsen vain täältä pois, Hietala lupaa.
Lääkäri nyökkää hymyillen. Hietala haluaisi halata häntä, muttei uskalla.
Ennen juhannusta sodankyläläinen istuu laivassa, joka jurraa Jeniseitä ylävirtaan, kohti Krasnojarskia. Seurana on Martti Hirvonen. Kesällä 1944 Karjalan kannaksella vangiksi joutuneen joensuulaisen sotaretki on vain muutaman kuukauden lyhyempi.
Miehet juhlivat vapautumistaan vodkapullolla, jonka vartija hommaa. Ympärillä on kiinalaisia ja japanilaisia. Hietala panee pullon kiertämään.
Ensimmäinen kulauttaa siitä yli puolet.
– Anna toisillekin, hyvä mies!, Hietala parkaisee.
Kaikki nauravat.
1954
Maanviljelijä Evert Hietala harppoo helmikuisena perjantaina Rovaniemen ratapihalle, jonne Helsingistä tuleva juna juuri puuskuttaa.
Radio on kertonut kotona Siurunmaassa uutisen, jota kukaan ei uskonut enää kuulevansa: korpraali Eino Hietala, Evert ja Josefina Hietalan poika, palaa kotiin.
Tieto on vahvistettu viimeisellä hetkellä. Kadonnut olisi pitänyt julistaa kuolleeksi 30. tammikuuta kello 24. Tuntia ennen viranomaiset ovat saaneet Neuvostoliitosta ilmoituksen, että vanki on elossa ja tulossa.
Paluumatka Siperiasta Lappiin on kestänyt yli seitsemän kuukautta.
Viimein junan ikkunasta on näkynyt sinivalkoiset rajapuomit ja asema, jonka nimi on Vainikkala.
Helsingissä suojelupoliisi on ottanut hänet hoiviinsa, ja Hietala on ihmetellyt, joutuuko hän putkaan täälläkin. Mutta kun hän on oikaissut puhtaille lakanoille ja kunnon sänkyyn ensi kertaa yli kymmeneen vuoteen, unta ei ole tarvinnut odotella.
Seuraavana päivänä sosiaalihuolto on antanut uuden puvun, palttoon, matkarahaa ja litteran pohjoiseen.
Ennen kuin Hietala on noussut junaan, hän on halunnut varmistaa yhden asian. Saako hän puhua siitä, mitä on kokenut? Vai pitääkö vaieta?
– Suomessa saa puhua ihan vapaasti, poliisi on luvannut.
Ja nyt hän on Rovaniemen asemalla. Mutta missä? Isä-Evert ei tunnista poikaansa, ennen kuin tämä kävelee eteen ja kertoo, kuka on.
Yö on jo pitkällä, kun autoilija Hilja Niskala kyydittää tulijat Siurunmaassa kotitalon pihaan, jota sähkölamput valaisevat.
Pirtissä odottaa poika, joka saa suustaan yhden sanan.
– Isä.
Eino ja 10-vuotias Olavi halaavat ja itkevät.
Josefina Hietala sulkee sotapoikansa syliinsä. Äidin kyynelistä ei ole tulla loppua.
– Kaiken aikaa minä tiesin, että sinä elät.
Sellaiseen kymmenen vuotta on pitkä aika.
Sotavangin vaimolla, Annilla, on jo toinen mies, ja pariskunnalla yhteinen lapsi.
Anni tulee Siurunmaahan tapaamaan nuoruutensa kumppania, jota on saattanut rakastaa enää muistoissaan.
Eino ottaa hänet vastaan lämpimästi.
– Saatte tulla takaisin, jos tahdotte. Tai olla siellä missä olette, jos siltä tuntuu, Eino lupaa.
Anni tulee takaisin.
Kohtalon erottama ja uudelleen yhdistämä perhe asuu hetken kirkolla, ennen kuin Eino Hietalalle osoitetaan rintamamiehille luvattu maatilkku Lismanaavan asutusalueelta.
Sinne, kylmään korpeen, viimeinen sotavanki päätyy rakentamaan uutta elämäänsä – 70 prosentin invalidina, heikkovoimaisena ja sairastelevana, vain muutamia kuukausia kotiinpaluunsa jälkeen.
Pian posti tuo kunnasta laskun. Siinä perätään maksua vaatteista. Niistä, jotka Hietala on saanut Helsingissä vankilan ryysyjen tilalle.
Karhukirje lähetetään uudestaan ja uudestaan, kunnes tuttu naapurikylästä esittää Sodankylän sosiaalilautakunnassa laskun ryttäämistä roskakoriin.
Vuosien ajan Hietala näkee painajaisia. Hereillä hänestä tuntuu kuin joku vahtisi. Ojaa lapioidessakin tulee pälyiltyä olan yli tämän tästä.
Epäluulo ei ole harhaa. Kohta Hietalalle selviää, että häntä on varjostettu järjestelmällisesti siitä lähtien, kun hän on palannut kotiinsa. Suomi on rähmällään itään.
Urkkijat löytävät Lismanaavallekin. Syksyn pimeinä iltoina Hietaloiden pihalla tuikahtelee taskulamppuja. Ikkunan takana vilahtelee hahmoja, joita talonväki ei tunne.
Emäntä pelkää, isäntäkin on hermostunut.
Hietala muistaa, mitä suojelupoliisi on Helsingin Ratakadulla luvannut. Saa puhua, ihan vapaasti. Niin hän on tehnyt, jos joku on kysynyt, antanut pari haastatteluakin. Ja nyt häntä seurataan kuin rikollista.
Sotavanki vaikenee. Ei enää sanaakaan koko asiasta, ei ulkopuolisille.
Päätös pitää lähes 50 vuotta.
2013
Eino Hietala astuu yleisön eteen Sodankylän seurakuntatalolla.
Hänellä on yllään tumma, siisti puku. Olemus on ryhdikäs, liikkuminen vaivatonta. Ilman kasvojen syviä uurteita häntä olisi mahdoton uskoa 96-vuotiaaksi.
Hietalan vierellä istuu rovaniemeläinen Ritva Tuomaala. Häntä jännittää.
Parikymmentä vuotta aiemmin he ovat tavanneet ensi kerran Rovaniemen Veljes-sairaskodissa, jossa Tuomaala on ollut lääkärinä.
Alkuun on puhuttu vaivoista ja voinnista, kuten tapana on. Sotavankeudestaan kuntoutettava on vaiennut.
– Siitä en kerro mitään, en sinulle enkä muille.
Tapaamisten jatkuessa Hietala on alkanut avautua, raottanut kovaa kohtaloaan vähän kerrallaan. Viimein hän on luvannut, että lääkäri voi panna ylös pitkän sotaretken muistoja, jos katsoo sen tärkeäksi.
Tuomaala on oppinut tuntemaan sympaattisen, herkästi hymyilevän veteraanin, josta on helppo pitää.
Lääkärinä hän on nähnyt paljon, mutta Hietalan kohtalo saa miettimään ihmisen voimavaroja taas kerran. Kuinka suurista vaikeuksista voikaan selviytyä, jos on pakko?
Vuosien aikana heidän välilleen on kasvanut side. Ystävyyden tuotos lepää nyt pöydällä, painotuoreena, julkistamista odottaen.
Sotavankina Siperiassa. Kirjan alaviitteessä lukee: On oltava uskoa tulevaan. Muuten ei selviä hengissä.
Tuomaalalta on ilmestynyt kirjoja ennenkin. Silti uuden julkistaminen jännittää.
Hän kääntyy kirjan päähenkilön puoleen. Jännittääköhän Einoa yhtä paljon?
Veteraani tarttuu ystävänsä käteen. Puristus on isällinen, hymy levollinen.
– Ritva, ei minua jännitä. Olen ollut pahemmissakin paikoissa.
Jutun lähteenä on käytetty Lapin Kansan laajaa artikkelia Hietalan paluusta (LK 14.2.1954) ja Ritva Tuomaalan kirjaa Sotavankina Siperiassa (Väyläkirjat, 2013).
Tausta
Sotavangit Venäjällä
Tutkija Timo Malmin mukaan jatkosodassa joutui venäläisten vangiksi kaikkiaan 3402 suomalaista. Heistä 1388 kuoli leireillä ja 1938 palasi kotimaahan.
Neuvostoliiton virallisen tilaston mukaan jatkosodassa päätyi vangiksi 2377 suomalaista. Lukujen eroa selittää osaltaan, että Neuvostoliitto otti tilastoissa huomioon vain ne sotavangit, jotka selvisivät vankileirille saakka.
Monet vangiksi joutuneet katosivat jäljettömiin. Osin poliittisista syistä heidän kohtalostaan oltiin pitkään hiljaa.
Eino Hietala oli sotavangeista viimeinen, joka palasi Lappiin.
Välirauhan aikana rajapartiosta sotavangiksi siepattu multialainen Reino Lehtinen pääsi Suomeen takaisin vasta 1959.
Kuka?
Eino Hietala
Syntynyt Sodankylän Siurunmaassa 1. toukokuuta 1917.
Kuului jatkosodassa korpraalina päämajan alaiseen kaukopartioyksikköön, jota johti kapteeni Harri Paatsalo.
Jäi venäläisten vangiksi tiedusteluretkellä Alakurtin ja Kantalahden välisessä maastossa maaliskuussa 1944.
Armahdettiin kesäkuussa 1953, muutamia kuukausia diktaattori Josif Stalinin kuoleman jälkeen.
Palasi helmikuussa 1954 takaisin kotiinsa Sodankylään.
Sai Lismanaavan asutusalueelta ns. kylmän tilan, jonne hän rakensi ja raivasi perheensä, sukulaisten ja kyläläisten sekä kunnan ja Sotainvalidien veljesliiton tuella maatilan.
Luopui maanviljelyksestä ja karjanpidosta 1960-70-luvun taitteessa. Työskenteli muun muassa mittamiehenä, ennen kuin pääsi eläkkeelle.
Asuu Sodankylän kirkonkylällä ja kulkee säännöllisesti kaukopartiomiesten tapaamisissa."
Iän perusteella rintamalla? Selvinneekö kirjasta?