Keskustelua asehistoriasta ja militariasta

http://yle.fi/uutiset/kaatuneille_sotah ... an/7451935

UUTISET
KOTIMAA
Kotimaa 5.9.2014 klo 6:19 | päivitetty 5.9.2014 klo 6:19
Kaatuneille sotahevosille paljastetaan ensimmäinen muistomerkki Suomessa: "Käsi menee lippaan"
Tutkijan mukaan sotahevoset olivat sotilaille kuin ystäviä. Niiden menetys sotatoimissa tuntui sotilaiden luissa ja ytimissä. Perjantaina Myllykoskelle paljastetaan Suomen ensimmäinen muistomerkki sodassa kaatuneille suomenhevosille.


Hevoset tuovat muonaa rintamalle jatkosodassa. Mustavalkoinen.
Sotahevosia ja hevosmiehiä kuljettamassa muonaa etulinjaan jatkosodassa vuonna 1941. Kuva: SA-kuva-arkisto
Hevoset tuovat muonaa rintamalle jatkosodassa. Mustavalkoinen.
Hevonen kyljellään ja valkotakkinen hoitaja. Jatkosota.
Hevosia ja hoitaja laitumella. Mustavalkoinen.
Veneen perässä hevonen. Jatkosodasta.
Mistä on kyse?

Sodissa 1939–1944 menetettiin yli 20 000 suomenhevosta
Sotilaille hevoset olivat usein kohtalotovereita, joita sodan jälkeen kutsuttiin "sankareiksi" ja "veteraaneiksi"
Kaatuneille sotahevosille paljastetaan muistomerkki Myllykoskella perjantaina kello 15.00
Mika Lehtinen kasvattaa suomenhevosia jo viidennessä polvessa. Perjantaina hänen kotitilallaan Myllykoskella paljastetaan sodissa 1939–1944 kaatuneiden suomenhevosten muistomerkki. Se on ensimmäinen, joka Suomessa on pystytetty sodissa kaatuneille hevosille.

– Sodissa henkensä menettäneet hevoset tarvitsevat huomion. Tästä nousee hyvä kunnioitus hevosia ja sodan käyneitä miehiä kohtaan. Käsi menee lippaan automaattisesti, kertoo Lehtinen, kun hän ajattelee kotitalonsa pihalle pystytettyä muistomerkkiä.

Muistomerkki on tehty luonnonkivestä, joka muistuttaa luokkia. Luokki on u-kirjaimen muotoinen hevosen työvaljaiden osa. Se asetettiin hevosen kaulan ympärille, jotta länget eivät painaisi eläimen kaulaa. Muistomerkki on pystytetty Lehtisen kotipihalle vanhan männyn viereen.

– Puu on nähnyt sotavuodet. Se on kuin karjalan mänty, ikihonka, joka kuvastaa suomenhevosen periksiantamattomuutta ja vahvuutta.

Hevoset olivat sotilaille kohtalotovereita

Talvisodassa armeijalla oli käytössään noin 71 800 hevosta, joista kuoli tai katosi 7200. Jatkosodassa hevosia oli vähemmän eli noin 62 000. Niistä jopa 14 500 kuoli tai katosi.

Tykkejä vetäneet hevoset olivat kaikkein suurimmassa vaarassa joutua pommituksen tai sotatoimen uhriksi. Ne eivät päässeet maastoutumaan raskaan kuorman vuoksi. Yleisesti hevoset oppivat menemään pitkälleen ojaan ihmisten kanssa, kun ne joutuivat tykistökeskitykseen.

– Jos hevonen oli sotilaan oma hoidokki, niin sen kuolema aiheutti suuremman surun, kuin jonkin tuntemattoman ihmisen kuolema, kertoo Riitta-Marja Leinonen, filosofian tohtori ja yliopisto-opettaja Oulun yliopistosta. Leinonen on tutkinut ihmisen ja hevosen välistä suhdetta talvi- ja jatkosodassa.

Hevoset olivat sotilaille yksilöitä, joilla oli omat luonteenpiirteensä. Sodan jälkeen veteraanit kutsuivat hevosia muun muassa "sankareiksi" tai "veteraaneiksi". Leinosen mukaan sotilaat mielsivätkin hevoset kohtalotovereikseen keskellä poliitikkojen aloittamaa järjetöntä sotaa. Aina niistä ei kuitenkaan pystytty pitämään tarpeeksi hyvää huolta.

– Jatkosodassa osa sotahevosista kuoli riittämättömään hoitoon, koska hevosten huolto oli järjestetty huonommin kuin talvisodassa.

Hevoset joutuivat syömään nälkäänsä hiekkaa ja kuolivat. Jotkut sotilaat kävivät jopa henkensä uhalla hakemassa heinää hevosille ladoista, jotka sijaitsivat ei-kenenkään-maalla.

– Kun miehet illalla kävivät taputtelemassa hyvät yöt hevosille, niin he antoivat samalla palan leipää omasta annoksestaan, kun ei ollut muuta annettavaa.

Hevoset laukkasivat juna-asemalta kotiin, kun ne palautettiin rintamalta

Suomessa hevosmiehet kirjoittivat kirjeitä rintamalta hevosten omistajille. Tämän mahdollisti hevoskortti, jossa oli perusteelliset tiedot jokaisesta rintamalle viedystä hevosesta. Kotona hevosen sijaintia ei tiedetty. Kirjeenvaihdon ansiosta kotirintamalta lähetettiin hevosille ja niiden hoitajille paketteja.

– En ole kuullut muista maista vastaavaa yhteydenpitoa kotiväen ja hevosmiesten välillä, sanoo Leinonen.

Esimerkiksi Britanniassa hevosia saatettiin lähettää Australiaan asti eikä niistä kuultu sen koommin. Suomessa hengissä selvinneet hevoset palautettiin omistajilleen sodan jälkeen. Hevoset vietiin rintamalta junalla kotiseudun lähiasemalle, mistä kotiväki kävi hakemassa omansa.

Joskus hevoset karkasivat paluumatkalla ja laukkasivat kotiportille saakka. Ne muistivat reitin kotiin kaikkien sotavuosien jälkeen.

– Tämä tulkittiin hevosen viisaudeksi ja kiintymykseksi kotiväkeä kohtaan. Ja varmasti se olikin sitä.

Sodissa 1939–1944 kaatuneiden suomenhevosten muistomerkki paljastetaan perjantaina kello 15.00 Myllykoskella Mika ja Taina Lehtisen Onnen Aarteet -maatilalla. Muistomerkin ovat pystyttäneet Matti Kurki, Mika ja Taina Lehtinen sekä Reserviratsastajat ry.

Sodan jälkeen alettiin palauttelemaan hevosia omistajilleen ja papan hevonen oli pilttuustaan karannut ja juossut kotiinsa..

Niin oli tutut paikat hevoselle, kun monet kerrat oli papan ajanut kotiinsa "ryyppyreissulta" tms.

Että, kyllä se hevonenenkin potee koti-ikävää.

Peukku!

Myös täältä peukku!

Muistomerkin paljastuksesta myös video-pätkä.
YLE hieman päivitti tietoa.
Seinäjoella on suomenhevospatsas paljastettu 1996, onkohan Taipalsaarellakin hevosmuistomerkki...

Kansa Taisteli-lehden viimeinen artikkeli vuodelta 1986 kunniottaa myös sotahevosia.

http://kansataisteli.sshs.fi/Tekstit/19 ... 2_1986.pdf

Eivät olleet niin paukkuarkoja kuin suurin osa nykykoirista, tarvikkeet ja ruoka olis rintamalta loppunut ilman näitä uljaita eläimiä.

Eivät olleet niin paukkuarkoja kuin suurin osa nykykoirista, tarvikkeet ja ruoka olis rintamalta loppunut ilman näitä uljaita eläimiä.

Jos meinataan että kotieläin ei säikähdä kovia äkillisiä ääniä, on se totutettava niihin mielellään jo ihan nuoresta alkaen. Metsästyskoiran omistajille tämä on täysin arkista rutiinia aina kun hankitaan uusi pentu kasvatettavaksi.

Miksi luulet että mulla on starttipistooleja, koirani ei välitä mitään jos niillä ammun. Olen salaa ottanut itelle ja kesken leikin pamauttanut, ei välitä mutta jos enemmän ammutaan oikeilla aseilla haluaa mökkiin siitä paukkeen keskeltä. Huvilakauden päättäjäiset ja uusi vuosi on sitten paha, luulen että se vihellys on pahin. Edellinen karhukoira meni laiturin päähän ja haukku sinnepäin missä vinku tai raketteja ammuttiin, Dopperi haluaa sisälle. Kohta on uuden koiran vuoro ja tietenki koitan opettaa paukkuarkuuden heti pois.

Mutta nämä urheat hevoset olivat sentään tykkitulessa ja varmaan joku sirpalekkin osui, siskolla on iso suomen hevonen eikä se piittaa jos tallin takana ammutaan, nuorempi tyttöhevonen menee laitumun äärinmäiseen nurkkaan. Mulla aina mukana kuivattua leipää ja porkkanoita, vanhus tietää kun pauke loppuu tulee herkkuja ja on niitä ihan rauhassa odottamassa.

Tuttavalla on tapana ottaa nuori, koulutuksen alkuvaiheessa oleva koira mukaan ampumaratareissulle, koira saa olla yksin autossa mutta ikkunat ovat sen verran auki että pauke kuuluu sisälle kunnolla. On osoittautunut varsin toimivaksi keinoksi totuttaa nuorta koiraa laukauksen ääniin ja siten ehkäistä sen paukkuarkuutta.

Toki on myös niin että jos kiväärillä ampuu ihan koiran vieressä, tuntuu ääni sen herkissä korvissa vielä pahemmalta kuin ihmisellä ilman suojaimia ja usein käy niin että koira tapahtuman jälkeen alkaa varoa vastaavia tilanteita mikä tietty aika tavalla haittaa metsästämistä.

Starttari on ihan hyvä apuväline koiran koulutukseen juuri siksi että sen ääni ei ole liian kova mutta se silti hyvin simuloi oikeata laukauksen ääntä.

Ei ikinä liian lähellä kun tiedetään koiran kuuloaisti, eikä selän takana lähellä jalkaa startti reukulla. Kun piippu on tukossa purkautuu paine rullan sivusta ja sattuu reiteen. Siksi mulla on monta ettei haise enään ruudille kun koira haistaa ja yllätys menee piloille, osan olen Hollannista ostanut ihan koristeeksi. Oikeista revolvereistä en pidä juuri niiden sivuroiskeiden takia, ei uskalla antaa vieraan ampua ku tahtovat panna sen vasurin vaarallisen lähelle.

Mutta vielä hevosista, moni mieskään ei uskaltanut mennä pirunmoisesta tykkitulesta läpi. Eikä ne hevoskuskitkaan mitään sivareita ollut, oma henki pantiin hevosen eteen. Hienoa että viimein hepat muistettiin, moni meistäkin olis tullut juosten takaisin. Ilman näitä hevosia saattaa olla että puhuisimme eri kieltä, jos yksi Suomalainen vastasi kymmentä ryssää niin yksi suomenhevonen vastasi kymmentä suomalaissotilasta. Kyllä tulee paapan jutut mieleen ku rintamalla piti neuloa kahdesta palasta yksi mies ja hevosilla sitten vedettiin kenttäsairaalaan.