Kenraali K. M. Wallenius

[1st Sergeant]

Keräilijäveli Haudankaivaja tuolla ulkomaisen sotahistorian nimikkeen alla käsittelee Muurmannin Legioonaa ja mielestäni siinä, sekä myös jossain aiemmissa kirjoituksissaankin kohtelee kenraali Walleniusta, eh, sanoisinko; ei niin kauniisti. Tahdonkin tässä tuoda myös toista näkökulmaa esiin.

Ensin ajattelin itse kirjoittaa tarinaa, mutta kun ei siihen tunnu aikaa riittävän, niin otan ja kopion tähän pari muualta poimittua kirjoitusta. Niin värikkäästä ja ristiriitoja herättävästä henkilöstä kuin K.M. Wallenius oli, löytyy myös monenlaista tulkintaa. En pysty omien tutkimusteni ja lukemani perusteella allekirjoittamaan ihan sanasta sanaan kaikkea mitä seuraavassa R. Branthbergin sotakenraaleja koskevassa artikkelissa Walleniuksesta sanotaan, mutta ehkäpä jatkossa lisäilen tänne hieman muutakin tietoa.

Joka tapauksessa Wallenius oli se Lapin Kenraali joka pelasti Suomen - ainakin siltä ettei Puna-armeija päässyt katkaisemaan Suomea kapeimmalta kohdaltaan ja miehittämään Pohjois-Suomea. Siis tämä Talvisodassa. Jo aiemmin Walleniuksen ansioksi voi Vapaussodan päivinä lukea Lapin saattamisen laillisen hallituksen vallan alle.

Wallenius on särmikäs hahmon itsessään ja myös sydänystävänsä Moskun kautta (jota alla olevassa tekstissä mielestäni kohtuuttomasti nimitellään!), suosittelenkin kaikille luettavaksi Walleniuksen "Erätarinoita ja ihmismetsästystä", se on todella kiehtova matka 1910-30 -lukujen Lappiin, todelliseen williin pohjoiseen. (Jos minä saisin päättää, niin ko. kirja kuuluisi peruskoulussa pakollisiin luettaviin - mutta minähän en saa...). Myös samaan hengenvetoon kannattaa lukea Sakari Kännön "Mosku".


Tässä esimmäinen lainaus, eli Brantbergin teksti:

"Kenraalimajuri Martti Wallenius
Lapin talvisodan sankari


Suomalainen jääkärikenraali Martti Wallenius, 46, seisoo vuoden 1939 syyskuussa "tyypillisellä sotapäällikön kukkulalla" seuraamassa saksalaisten suurhyökkäystä rannikkokaupunki Gdyniaan.

46-vuotias kenraali ei ole paikalla Suomen armeijan edustajana, sillä hänellä ei ole virkaa. Martti Wallenius on paikalla sotakirjeenvaihtajana.

– Ilmassa tulee lentokoneita kuin nuorasta vetämällä, satumaisen nopeita syöksypommittajia, kenraali kirjoittaa Uuteen Suomeen 22. päivänä syyskuuta. – Tykit ja konekiväärit pauhaavat lakkaamatta, harva jalkaväkiaalto seuraa toistaan.

Suomen talvisota puhkeaa kuukautta myöhemmin. Sodan alkupäivinä kenraalimajuri Wallenius marssii hotelli Helsingissä sijaitsevaan päämajaan. Hän pyytää lentopommien räjähdysten säestämänä päästä uudelleen palvelukseen, jollei komentajana niin vaikka tavallisena sotamiehenä. Ylipäällikkö Gustaf Mannerheim ei pidä Walleniuksen asenteesta. Sotamarsalkka lupaa harkita asiaa.

Kokenut kenraali ei kelpaa pienen maan armeijalle? Miten tähän oli tultu?


Wallenius ei suinkaan ollut ensimmäistä kertaa Saksan joukkojen parissa vuoden 1939 syyskuussa.

Kurt Martti Wallenius syntyi 25. päivänä heinäkuuta vuonna 1893 Kuopiossa. Hänen vanhempansa olivat pankinjohtaja Ossi Aleksis Wallenius ja Augusta Emilia o.s. Enwald. Martti kirjoitti ylioppilaaksi Kuopion klassillisessa lyseossa. Vuoden 1915 kesällä Wallenius valmistui filosofian maisteriksi Helsingin Aleksanteri-yliopistosta ja aikoi jatkaa lukujaan lakimieheksi. Mutta maailman tapahtuman tulivat väliin.

Jo helmikuussa vajaat parisataa suomalaista oli lähtenyt Saksaan "partiojohtajien kursseille", kuten tuolloin sanottiin. Syyskuussa Wallenius lähti kahden ystävänsä kanssa perään. Hänen vanhempansa ja tyttöystävänsä Anni Joensuu jäivät siihen luuloon, että Wallenius, Mishka, oli mennyt Tukholmaan valmistelemaan väitöskirjaansa. Saksan jääkäreihin Wallenius liittyi Lockstedtissa 7. päivänä lokakuuta.

Wallenius sai asetakin, jossa keskellä rintaa oli parsittu luodinreikä ja kypärän, joka oli ammuttu otsasta läpi. Hänen asenteitaan kuvaa se, että hän piti reikiä "myönteisinä enteinä".


Noin tuhannenviidensadan miehen suomalaisjoukosta muodostettiin vuoden 1916 toukokuussa Kuninkaallinen Preussin jääkäripataljoona 27, joka lähetettiin Venäjän rintamalle kesäkuussa, Misse-joen varteen.

Syksyllä "kylmäverisimmät, ruutia haistaneet miehet" siirrettiin salaisiin värväys- ja etappitehtäviin Ruotsiin ja Suomeen, heidän joukossaan Gruppenführer Wallenius.

Kirjailija Ilmari Kiannon Turjanlinnassa Wallenius oli mukana käännyttämässä Suomussalmea jääkäriaatteelle. Nurmeksessa hän toimi vakoojana ja teki havaintoja venäläisten linnoituslaitteista.

Paluu Saksaan oli vauhdikas. Vuoden vaihteessa jääkärit hiihtivät kuudensadan kilometrin matkan Ruotsiin tulipalopakkasessa, kahdeksassa päivässä. Viimeiset kymmenen kilometriä ennen Tornionjokea oli ilmiannon johdosta "kilpahiihtoa 20 - 30 ratsastavan kirgiisin kanssa".

Wallenius täydensi koulutustaan Liettuassa Sprengkommando Polangenissa, jonne oli valittu jääkäripataljoonan kokeneimmat ja luotettavimmat miehet. Leirillä opiskeltiin räjäytystekniikkaa, viestitystä, kaukopartiointia ja "ylimalkaan kaikenlaista vakoilu- ja hävitystekniikkaa".


Vuoden 1917 joulukuussa annettiin Suomen itsenäisyysjulistus ja tammikuun 18. päivänä Helsingissä ammuttiin. Kansalaissota syttyi. Wallenius ylitti jääkäriryhmänsä kanssa Tornionjoen.

Ensimmäiset laukauksensa kotimaan kamaralla ja ensimmäiset punakaartilaisensa joukkueenjohtaja Wallenius ampui Tervolassa 2. päivänä helmikuuta, kun valkoiset olivat houkutelleet punaisten junan väijytykseen.

Tornion voiton jälkeen Wallenius matkusti omalla luvallaan Seinäjoelle ja ilmoittautui rintamalle. Ylipäällikkö Gustaf Mannerheim kuitenkin palautti hänet Rovaniemelle, Wallenius nimitettiin 24-vuotiaana Pohjois-Suomen valkoisen armeijan komentajaksi. Yliluutnantti Walleniuksen tehtävänä oli Lapin puhdistaminen.

Puhdistaminen tarkoitti pidätyksiä, teloituksia ja rangaistusretkikuntia punaisiin pitäjiin ja rajaseudulle. Walleniuksen osuutta ei ole selvitetty, itse hän sanoo olevansa vastuussa kahden rovaniemeläisen punakaartin päällikön Leo Pekkalan ja Antti Rädyn teloituksesta.


Venäläisiä Wallenius kohteli ronskisti. Hän poisti Pietarista Ruotsin puolelle matkaavasta diplomaattijunasta "kaameaksi mieheksi" sanotun Tornion entisen komissaarin ja ammutti hänet. Samalla hän täydensi sotilasasuaan venäläisen komissaarin komealla turkilla.

Wallenius janosi toimintaa. Maaliskuussa hän esitti valkoisen armeijan ylijohdolle suunnitelman Aunuksen, Vienan ja Kuolan yhdistämisestä Suomeen. Walleniuksen suunnitelmissa oli hyökätä kolmen komppanian voimin Vienan meren rannikolle ja Kuolan valtaaminen.

Wallenius sai Mannerheimin luvan hyökätä Vienaan, mutta Kuola sai jäädä. Ylipäälliköllä oli omat suunnitelmansa Petsamoa varten.

Retkestä, johon osallistui muun muassa kansanperinteen tallentaja Samuli Paulaharju ja Suomen tuleva vakoilupäällikkö Esko Riekki, tuli varsin sekava. Jo valtakunnanrajan ylittäminen tuotti vaikeuksia. Joukot kieltäytyivät lähtemästä. Wallenius ratkaisi tilanteen nopeasti.

– Sanoin, että heidän kotinsa voidaan suojata hävitykseltä vain siirtämällä sota rajan taakse. Sitten vedin pistoolin ja huusin: Joka kieltäytyy, astukoon esiin!

Kukaan ei astunut.


Vienanmeren rannikolle joukot eivät koskaan päässeet. Syyt olivat poliittiset. Englantilaiset vastustivat suomalais-saksalaista hyökkäystä koillisrintamalla ja Saksakin suhtautui nihkeästi operaatioon. Mannerheim kielsi Walleniusta jatkamasta hyökkäystä ja määräsi joukot takaisin Paanajärvelle.

Englantilaiset olivat lähettäneet joukkojaan Muurmannin rannikolle kenraali F.C. Poolen komennossa. He värväsivät joukkoihinsa myös runsaat kuusisataa "nälkäistä ja resuista" punaista. He saivat nimekseen Muurmannin legioona. Vastustajina olivat Walleniuksen mukaan samat punaiset englantilaisissa vaatteissa ja rommipullot kainalossa.

Marraskuussa vuonna 1918 koillisrintamalle tuli rauha maailmansodan aselevon myötä. Wallenius oli ylennetty majuriksi ja nimitetty Lapin rajavartiopataljoonan komentajaksi.


Walleniuksen operaatiot rajan takana eivät kuitenkaan päättyneet. Kolttien, Kuolan saamelaisten, tekemät porovarkaudet olivat lisääntyneet Suomen puolella huomattavasti. Vuoden 1919 syyskuussa rajakomendantti Wallenius lähti legendaarisen pororosvon Aleksanteri Hihnavaaran, Paha-Moskun, ja viidentoista miehen kanssa rankaisuretkelle rajan taakse.

Retken tuomisina oli kaksi isoa sadan poron tokkaa, aseita ja muita tuliaisia, sekä pelottava maine kolttien keskuudessa. Jälkeenpäin väitettiin, että retkellä olisi myös tapettu kolttia, joskaan tutkijat eivät pidä sitä todennäköisenä.

Erään koltan henki oli kuitenkin kirjaimellisesti kortin varassa. Tunnettu porovaras, Jaurun Mitri, jäi kiinni verekseltään suomalaisen porotokan kanssa. Retkikunnan johto katsoi Mitrin kohtalon kortilla. Vapauttava päätös voitti, Mitri piestiin ja lähetettiin Lapin erämaahan ilman kenkiä.

Kuohunta pohjoisessa jatkui. Piti miehittää Petsamo. Tehtävään nimitettiin Wallenius ja hänelle annettiin kuudenkymmenen hengen sotajoukko, ei yhtään enempää. Vuoden 1920 tammikuussa, Helsingin vieläkin kiistellessä asiasta, Wallenius ylitti rajan. Kuukautta myöhemmin hän kohotti Suomen lipun Petsamoon.

Miehitys ei jäänyt pitkäksi. Pohjois-Venäjän valkoiset joutuivat luovuttamaan Murmanskin ja bolševikit lähettivät kahdessa laivassa komppanian verran sotilaita Petsamoon. Walleniuksen Petsamon retki päättyi sekasortoiseen vetäytymiseen ja tappioon.

Tarton rauhassa Suomi kuitenkin sai Petsamon, Itä-Karjalan menetyksen hinnalla.


1920-luku tiesi majuri Walleniuksen uralle huikeaa nousua.

Hän suoritti sotakorkeakoulun Saksassa vuosina 1923 - 1925, Saksan rauhansopimuksen vastaisesti. Erinäisten kahinointien jälkeen hänet nimitettiin yleisesikunnan päälliköksi vuonna 1927, vasta 34-vuotiaana. Kenraalimajuriksi hän yleni vuonna 1930.

Sitten tuli Walleniuksen ensimmäinen henkilökohtainen katastrofi. Lokakuun 14. päivänä vuonna 1930 tasavallan entinen presidentti Juho Ståhlberg kyyditettiin Helsingistä Joensuuhun lapualaisten toimesta. Wallenius oli samaan aikaan tarkastusmatkalla Itä-Suomessa. Ja vielä pahempaa, hän oli Sortavalan Seurahuoneella samana iltana muilutukseen sotkeutuneen tiedustelueversti Eero Kuussaaren kanssa. Julkisuudessa olleiden tietojen mukaan koko seurue olisi ryypännyt rankasti, oikeudessa esiintyneiden todistajien mukaan ainoa päissään ollut sotilashenkilö oli eversti Kuussaari.

Walleniuksen esimies, kenraali Aarne Sihvo, ja Etsivän keskuspoliisin päällikkö Esko Riekki epäilivät Walleniuksella olleen osuutta asiaan. Wallenius pidätettiin kuulusteluja varten. Hän otti eversti Kuussaaren esimiehenä täyden vastuun tapahtuneesta.

Seuraukset olivat rankat. Wallenius joutui Katajanokan selleihin yhdeksäksi kuukaudeksi ja erotettiin virastaan. Asiaa ei muuttanut se, että Korkein oikeus myöhemmin vapautti Walleniuksen kaikista syytteistä. Presidentti Lauri Relander oli päässyt eroon hankalasta upseerista.

– Minulla on aina ollut tietty vastenmielisyys Walleniusta kohtaan, presidentti sanoi.

Wallenius oli viraton, asunnoton ja rahaton, hänellä ei ollut rahaa edes raitiovaunulippuun. Siksi ei ollut ihme, että kenraali otti vastaan lapuanliikkeen pääsihteerin tehtävät. Tässä ominaisuudessa hän joutui toisen kerran vankilaan, Turkuun.

Syynä oli lapuanliikkeen organisoima Mäntsälän "kapina". Wallenius vangittiin muiden johtomiesten kanssa. Hovioikeuden päätöksen jälkeen Wallenius vapautettiin, istuttuaan tällä kertaa seitsemän kuukautta.

Wallenius kiersi maata puhumassa isänmaallisissa tilaisuuksissa. Hänen esikoisteoksensa Ihmismetsästäjiä ja erämiehiä, jonka kirjoittamisen hän oli aloittanut Katajanokalla, ilmestyi vuonna 1933. Kirja sai kiittävät arvostelut, myös Helsingin Sanomissa ja Uudessa Suomessa.

Vuosina 1934 - 1937 Wallenius toimi kalatehtaiden johtajana Petsamossa. Kunnes mieli teki jälleen sotanäyttämöille.


Kiinan ja Japanin välillä puhjennut sota vuonna 1937 nostatti valtavan innostuksen Suomessa. Nähtiin, että Japanin tehtävä oli pysäyttää kommunismin eteneminen Kiinassa.

Myös Walleniuksen sotakuume nousi. Hän lähti Kaukoitään sotakirjeenvaihtajaksi. Japanilaisten kenraalien myötävaikutuksella Wallenius pääsi seuraamaan varsinaista sotanäyttämöä, Shanghaihin ja muuallekin.

– Mikään maailmassa ei ole suurempaa, syvempää, järkyttävämmin sielullisesti kiintoisaa kuin nähdä, miten voimakkaat, terveet miehet käyvät vapaaehtoisesti kuolemaan, Wallenius kirjoittaa.

Hän aiheutti myös ulkopoliittisen skandaalin antamalla Japanin lehdistölle lausuntoja, jossa hän ilmoitti Suomen tukevan Japania sodassa kommunismia vastaan.

Syksyllä vuonna 1939 Saksa marssi Puolaan ja Wallenius lähti siltä istumalta paikalle Uuden Suomen kirjeenvaihtajana. Walleniuksen Saksaa myötäilevät kirjoitukset huomioitiin laajasti maan lehdistössä.


Anni Walleniuksen mukaan kenraali sai lyödä nyrkkiä seitsemästi pöytään, ennen kuin ylipäällikkö Mannerheim päämajoitusmestari Aksel Airon painostuksesta nimitti Walleniuksen Lapin ryhmän komentajaksi. Suomi tarvitsi jälleen Lapin tuntijaa.

Wallenius menestyi täydellisesti. Suomalaiset pysäyttivät venäläisten etenemisen Sallan rintamalla ja Lappi oli pelastettu.

Wallenius ärsytti kuitenkin jälleen Mannerheimia ja päämajaa. Ylipäällikkö suhtautui erittäin nuivasti lehdistöön, tietoja ei juuri herunut. Wallenius oli vanhana lehtimiehenä toista maata. Hän piti lehdistölle värikkäitä tilanneselostuksia.

Ulkomaisesta lehdistöstä saikin kuvan, jonka mukaan Wallenius olisi johtanut koko talvisotaa. Tätä päämaja ei katsonut hyvällä, itsetietoisen Mannerheimin ja rämäpäisen Walleniuksen välit viilenivät entisestään. Seuraukset olivat jälleen kerran Walleniukselle kohtalokkaat.


Lapin rintama rauhoittui, venäläiset keskittivät voimansa Kannakselle. Pohjoisessa oli myös ruotsalaisia vapaaehtoisia, joiden nimellisenä komentajana oli vanhuudenheikko kenraaliluutnantti Ernst Linder, Mannerheimin lanko ja vanha tuttu.

Ylipäällikkö päätti nimittää ruotsalaisen Linderin Lapin ryhmän komentajaksi, jonka alaisuuteen Wallenius tulisi.

– Ei käy, ilmoitin. Niin tuli siirto.

Mannerheim siirsi Walleniuksen Viipurinlahdelle rannikkoryhmän komentajaksi. Komennus kesti kolme päivää. Wallenius huomasi perille tultuaan, että paikalla oli täysi kaaos. Esikuntaa ei ollut, tykistö oli jossain matkan varrella, viestiyhteyksiä ei ollut, linnoitustöitä ei ollut tehty ja minkäänlaisia suunnitelmia joukkojen siirroista ei ollut.

Tilannetta pahensi se, että Wallenius oli pitkän ja kylmän automatkan aikana nauttinut lämmikkeitä. Tästä toisen armeijakunnan komentaja, “kuivan asiallinen ja turhantarkka” kenraaliluutnantti Harald Öhquist saikin hyvän tekosyyn potkaista "aika mahtavan ja vähän ylimielisen" Walleniuksen pellolle.

Uutta komentajuutta Wallenius ei enää koskaan saanut. Hänelle tarjottiin muun muassa linnoitustöiden johtamista Kymijoella, mutta hän kieltäytyi ja pyysi rintamakomennusta, turhaan.


Tsaarin upseeri Mannerheimin ja jääkäriupseeri Walleniuksen välit olivat olleet heikot jo kansalaissodasta lähtien. Viipurinlahden seurauksena Walleniuksen ja Mannerheimin välit katkesivat kokonaan. Niinpä Walleniuksen oli aivan turha yrittää päästä mukaan jatkosotaan.

Wallenius yritti. Hän hankki lääkärintodistuksen, jonka perusteella hänet vapautettiin armeijasta ja poistettiin upseeriluettelosta. Tämän jälkeen hän ilmoittautui vapaaehtoisena rintamalle. Mutta hänet käännytettiin rajalla ikänsä vuoksi. Walleniuksen sotilasura oli loppu.


Walleniuksella oli pitkin värikästä uraansa jatkuvia ongelmia viinan kanssa, mutta juopoksi häntä tuskin voi sanoa. Walleniuksen omaa asennetta juomiseen kuvaa vaikkapa hänen omat sanansa.

– Sinä olet yhtä juoppo kuin minäkin, Wallenius tokaisi Mannerheimille. – Pääsyynä puheisiin on, etten minä hyväksy lymyilyä. Otan ryypyn, milloin sen otan, avoimesti ja yhtä hyvin sotamiehen seurassa julkisesti ravintolassa kuin joku toinen tarkoin suljetun huoneen kätkössä. En ole sitä paitsi koskaan kuullut sotapäälliköstä, joka olisi raittiusmies.

Oli miten oli, viinakset ja ilmiannot olivat usein tehdä lopun Walleniuksen urasta. Ensimmäisen kerran jo vuonna 1916, kun jääkäri Wallenius oli lähdössä etappikomennukselle Suomeen. Sassnitzissa oli juotu samppanjaa, joku antoi Walleniuksen ilmi ja matka oli tyssätä siihen. Toisen kerran ura katkesi kymmeneksi vuodeksi Ståhlbergin kyydityksen vuoksi. Tuolloin juoppo tiedustelueversti Kuussaari järjesti sotkun ja presidentti Relander pääsi eroon vastenmielisestä herra yleisesikunnan päälliköstä.

Myös Mäntsälän "kapinajohtajien" sanottiin olleen päissään.

Kolmas kerta toden sanoi. Walleniuksen alaisen everstin "ilmianto" antoi Öhquistille ja Mannerheimille syyn siirtää hankalan kenraalin lopullisesti hyllylle.

Nimikkojuomaa Wallenius ei ole, ainakaan vielä, saanut Alkon tuoteluetteloon.

Wallenius vetäytyi Lappiin. Hänen toinen kaunokirjallinen teoksensa Emäpuu kertoo, ilmestyi vuonna 1942. Se on elämänfilosofinen satukirja, joka hyvin kuvaa pettyneen kenraalin tuntoja sotaa käyvässä maassa.

Wallenius kuoli 5. päivänä toukokuuta vuonna 1984 Helsingin Kannelmäessä, 90-vuotiaana arvostettuna eräkirjailijana ja isoisänä, kolme vuotta Anni Walleniuksen jälkeen."


******************************************************************************************************************************************



Sitten tahdon tämän myös tähän liittää, eli Lapin Maakuntamuseon "Rakas luminen helvetti" -näyttelyn esittelytekstin:

"Rakas luminen helvetti – K. M. Walleniuksen Lapin vuodet
Lapin maakuntamuseo, Arktikum 9.6. - 5.11.2006


Lapin maakuntamuseon näyttely nostaa esille miehen suurten tekojen takaa.

Kurt Martti Wallenius (1893 – 1984) oli kenraali ja kirjailija, joka on yksityishenkilönä jäänyt varsin etäiseksi, jopa myyttiseksi hahmoksi. Hän oli vuosien 1918 – 1940 aikana tärkeä vaikuttaja Lapin ja Petsamon historian merkittävissä käännekohdissa.

Talvisodan jälkeen vapaaksi kirjailijaksi ja uudistilalliseksi ryhtynyt Wallenius asui perheensä kanssa Rovaniemen lähellä sijaitsevassa tukkikämpästä muokkaamassaan kulttuurikodissa Marrasjärven rannalla. Siellä hän kirjoitti Lappi-aiheisia kirjoja, erilaisia artikkeleita ja käänsi vieraskielistä kirjallisuutta. Tärkeitä elannonantajia olivat myös kalastus ja metsästys. Walleniukselle perhe, ystävät ja luonto olivat elämän tärkeimpiä asioita.

Lapin maakuntamuseon näyttely keskittyy K. M. Walleniuksen Lapissa viettämiin vuosiin 1918–1976. Näyttelyn esineet, valokuvat ja arkistoaineisto ovat suureksi osaksi museon omista kokoelmista. Joitain esineitä on lainattu Walleniuksen tyttäriltä ja heidän perheiltään. Mukana ovat myös hänen sotilasuraansa liittyvät merkittävät vaiheet


Perheenisä ja kirjailija K. M. Wallenius korosti itse olevansa ammatiltaan uudistilallinen. Hän oli yliopiston ja sotakorkeakoulun käynyt sivistynyt mies, joka jo lapsuudenkodistaan peri kiinnostuksen kirjallisuuteen, taiteeseen, politiikkaan ja luontoon. Sisällissota 1918 toi K. M. Walleniuksen ensimmäistä kertaa Lappiin. 1920– 30 -luvuilla hän palasi pohjoiseen aina tilaisuuden tullen erä- ja työmatkoille. Vuosina 1934–1937 hän asui Petsamossa ja työskenteli kalanjalostusteollisuudessa. Talvisodassa kenraalimajuri Wallenius toimi Lapin Ryhmän komentajana. Vuodesta 1940 lähtien Kurt Martti ja vaimonsa Anni (os. Joensuu) asuivat Marrasjärvellä, jonne alkuperäisen Jouttipalon tukkikämpän lisäksi rakennettiin 1950-luvulla myös Seitakummun kirjailijakämppä. Perheen tyttäret Leena, Anneli ja Maaretta asuivat ja kävivät koulua Helsingissä, mutta viettivät loma-aikoja vanhempiensa luona. Kesä 1976 oli viimeinen, jonka K. M. ja Anni Wallenius viettivät Lapissa.

Lapin erämaista K. M. Wallenius löysi itselleen merkittävän maailman ja ihmisiä, joista muodostui hänen elinikäisiä ystäviään. Walleniuksen tärkein eräkaveri oli Aleksanteri Hihnavaara eli Mosku, joka esiintyi keskeisenä hahmona myös hänen varhaisessa kirjallisessa tuotannossaan. Vielä 90-vuotiaanakin Wallenius muisteli Moskua ainoana henkiystävänään. Eränkäynnistä kaikkein merkityksellisintä Walleniukselle oli helmenpyynti, jossa kiteytyivät luonnonläheisyys ja etäisyys järjestettyyn yhteiskuntaan:

”Olen istunut kuninkaitten pöydissä ja vankikomeroissa. Olen keskustellut diktaattorien ja kerjäläisten kanssa.
Olen kahlannut elämää huipuilta pohjamutiin. Mutta harvoin on minulla ollut niin hyvä olla kuin Raja-Joosepin ja
Huhti-Heikin seurassa (…) Tämä helmenpyyntiretki on kauneimpia kukkia muistojeni tarhassa.”

Eräretkiä, Petsamoa, tapaamiaan mielenkiintoisia persoonia ja sotahistoriaan liittyviä asioita K. M. Wallenius käsitteli myöhemmin kirjoissaan. Hänen ensimmäinen teoksensa Ihmismetsästäjiä ja erämiehiä (1933) kokosi muistoja Petsamosta ja Moskun kanssa tehdyistä retkistä. Walleniuksen ainoa ei-lappilaisia aiheita käsittelevä teos Japani marssii julkaistiin vuonna 1938. Sotahistoriaa käsittelevien töiden jälkeen 1950-luvulla Marrasjärvellä valmistuivat Walleniuksen kirjallisen tuotannon kolme keskeisintä teosta: Vanhat kalajumalat (1951), Miesten meri (1952) ja Makreeta, merensoutajan vaimo (1959). Vasta 1994 julkaistiin uudistettuna laitoksena teos Petsamo: mittaamattomien mahdollisuuksien maa. Yhteensä Wallenius kirjoitti 10 teosta, kymmeniä artikkeleita ja käänsi suomeksi 12 teosta. Osa Walleniuksen mittavista ja kunnianhimoisista kirjahankkeista jäi kuitenkin kesken. Erityisesti Rakas luminen helvetti – eli 25 vuotta sotaista sormikoukunvetoa Lapissa –niminen sotahistoria jäi suurista ponnisteluista huolimatta valmistumatta.


******************************************************************************************************************************************


Mikäli aihe kiinnostaa, niin mm. Jussi Niinistön http://fi.wikipedia.org/wiki/Jussi_Niinist%C3%B6 teoksesta "Suomalaisia vapaustaistelijoita" http://koti.mbnet.fi/jukka68/nimox.htm löytyy kiintoisa pienoiselämänkerta mm. Walleniuksesta.


"Rikas elämä on raskasta elää, mutta vain kokemus opettaa ymmärtämään."
- Aktivisti, jääkäri, vapaus- ja heimosoturi, kenraali, vanki, pääsihteeri, kalajauhotehtailija, helmenkalastaja, sotakirjeenvaihtaja ja kirjailija Kurt Martti Wallenius (1893-1984)

[Haudankaivaja]

..."Mosku" elokuvan olen sattuneesta syystä (mulla on siihen elokuvaan kahden "ristipääketun" nahkasta tehdyt rukkaset jotka jäi myymättä elokuvan tuottajalle, kun heiltä loppui rahat) katsonut kolmeen kertaan ja jonkun verran hänestä kirjoitettuja mielipiteitä lukenutkin...

Ymmärrän täysin, että tuonlaatuiset ihmiset kuten Mosku ja K.M. Wallenius joiden henkilökemiat ei "oikein synkkaa" muiden ihmisten kanssa, viihtyivät hyvin toistensa seurassa. Niinhän sitä sanotaan, että "kyllä homo homon tuntee", vaikka eihän näiden herrojen välillä nyt siitä ollut kysymys. Joka tapauksessa ristiriitaisia henkilöitä kumpainenkin.

[smokeball]

Wallenius oli ehdottomasti paras valinta johtamaan Talvisodan Lapin puolustusta. Hän tunsi alueen kuin omat taskunsa, kun oli kulkenut aikanaan virassa ja sittemmin eräretkillään koillisen ja itäisen Lapin tarkemmin kuin kukaan muu.
Viipurinlahden tilanteesta ei juuri missään ole selityksiä, vaan asia ohitetaan yleensä Walleniuksen 'huonolla kunnolla'. Öhquist ei todellakaan ollut paras mahdollinen komentaja tilanteessa ja lieneekö taustalla ollut jääkärien keskinäisiä erimielisyyksiä, jotka johtivat niin jyrkkään toimenpiteesen kuin tapahtui.

[G3]

Ymmärrän täysin, että tuonlaatuiset ihmiset kuten Mosku ja K.M. Wallenius joiden henkilökemiat ei "oikein synkkaa" muiden ihmisten kanssa, viihtyivät hyvin toistensa seurassa. Niinhän sitä sanotaan, että "kyllä homo homon tuntee", vaikka eihän näiden herrojen välillä nyt siitä ollut kysymys. Joka tapauksessa ristiriitaisia henkilöitä kumpainenkin.

Nämä(ja monet muut) sedät ovat tehneet sen likaisen työn, Mannerheim ja muut turhan tärkeät hienot pierut keräävät sitä kunniaa itselleen vielä tänäkin päivänä.

[smokeball]

Wallenius-kirja on aivan järjettömissä hinnoissa. Huutonetissä oli lähtönä 75€ ja Antikka.netissä oli vain yksi hyväkuntoinen myynnissä hintaan 90€! Kyseleppä kirjastosta - ainakin Lapin maakuntakirjastosta saat sen kaukolainana.

[igorrock]

Kirjan saannilla ei sinänsä ole kiire koska tiedän herran elämästä kokolailla tarkkaan ne tärkeimmät asiat. Kirjasta tehtiin vain hyvin pieni painos (pieni kustantamo) mikä osaltaan selittää huonon liikkuvuuden ja siten korkeahkon hinnan. Ostan kunhan sattuu kohdalle.

[Haudankaivaja]

Palataanpas vielä tähän Walleniuksen Talvisodan viimeisille viikoille sattuneeseen Viipurinlahden puolustuksen järjestelytoimiin.

"Tilannetta pahensi se, että Wallenius oli pitkän ja kylmän automatkan aikana nauttinut lämmikkeitä. Tästä toisen armeijakunnan komentaja "kuivan asiallinen ja tunnontarkka" kenraaliluutnantti Harald Öhqvist saikin hyvän tekosyyn potkaista aina mahtailevan ja vähän ylimielisen Walleniuksen pellolle".

Miten niin tekosyyn? Siinähän oli sentään useiden kymmenien tuhansien miesten henki juopon päähänpistojen varassa! Voi voi sentään, jos Lapin kentsun piti ottaa vähän lämmikkeitä etelä-Suomessa, missä viholliset ei enää hyökänneetkään kohti kainaloihin asti ylettyvässä lumihangessa, vaan tulivat vauhdilla juosten kohti jäätä pitkin. Toivottavasti noita "lämmikkeitä" riitti tavallisillekin sotamiehille kohtuullisessa määrin, joille ei ollut edes sitä autokyytiä Viipurinlahden rintaman rannikkopuolustukseen Talvisodan kahden viimeisen sotaviikon aikana.

Helmikuun lopussa selvisi Suomen päämajalle, että neuvostoliittolaisilla oli kehitteillä hyökkäys Viipurinlahden yli. Lähes paniikkitunnelmissa alueelle ryhdyttiin etsimään joukkoja, joita muutenkin oli rintamalla liian vähän.

Maaliskuun ensimmäisenä päivänä Rannikkoryhmäksi nimetty suomalaisten harva puolustuslinja sai siis komentajakseen Lapissa kunnostautuneen kenraalimajuri Kurt Walleniuksen. Hän ilmaisi heti tullessaan, että asiat olivat puolustautumisen kannalta onnettomassa jamassa. Tottakai olivat, niinhän ne oli Talvisodan viimeisinä viikkoina jokaisella rintamalla ainakin eteläisessä Suomessa. Wallenius ryhtyi ryyppäämään ja sai lähteä tehtävästään pari päivää myöhemmin. Ei sota yhtä miestä kaipaa, vaikka tämä olisi kenraalikin.

Tilalle laitettiin Mannerheimin luottomies, kenraaliluutnantti Lennart Oesch. Ryyppäämisen sijasta Oesch ryhtyi kiireellä järjestämään puolustusta.

Puna-armeijallakin oli huomattavasta ylivoimasta huolimatta omat vaikeutensa. Suomalaisten tuli niitti heitä aavalla jäälakeudella joukoittain. Esiintyi myöskin kapinailmiöitä, jolloin kuri palautettiin äärimmäisen kovin ottein, ampumalla heikkoutta osoittaneita miehiä. Puna-armeijalla oli kuitenkin väkeä ja kalustoa loputtoman tuntuisesti.

Maaliskuun neljäs päivä nousi vihollinen maihin Viipurinlahden länsirannalle ja sai pian sillanpääaseman suomalaisten heikoimmasta kohdasta.Viipurinlahdelle haalittiin lisää vahvennuksia muualta Suomesta, mistä vaan suinkin uskallettiin joukkoja irrottaa. Lopulta saatiin haalittua 15 pataljoonaa, kun Helsinki-Viipuri välinen huoltotie oli jo vaarassa katketa kokonaan. Joukoon mahtui sellaisiakin miehiä, joille ei oltu ehditty antaa edes peruskoulutusta ja kiväärikin tuntui kädessä ennen kokemattomalta välineeltä.

Rintamavastuussa olleet pataljoonat olivat supistuneet määrävahvuuden edellyttämästä lähes tuhannesta miehestä 200-300 miehisiksi. Viipurinlahden viimeiset päivät olivat armotonta ja veristä sotaa, jossa vihollinen ei säästänyt miehiään eikä kalustoa. Ainakin tällä rintaman osuudella Välirauha tuli todellakin aivan viimeisellä mahdollisella hetkellä.

[1st Sergeant]

Nostetaanpas tätä aihetta uudelleen kehiin, tullut tuossa Pohjois-Suomen Valkoisen armeijan tapahtumiin ja kuviin nyt törmättyä, joten tästä syystä K.M. Wallenius ollut taas omassa päässäni tapetilla.