Sulo-Weikko Pekkola & Into Auer - Kalterijääkärit I-III ****

[Schmarden]

Kyse ei siis ole vain yhdestä kirjasta vaan kolmeosaisesta kirjasarjasta, jota ei ole mitään mieltä lähteä arvostelemaan erillisinä kokonaisuuksina. I ja III osa minulla on 1. painoksena, mutta II osa valitettavasti 2. painoksena. Ostin kirjat eräiltä messuilta ja ottaessani ne käteeni, saapui myyjä kohdalleni ja alkoi hieromaan kauppoja. Ehdin katsoa, että I osa on 1. painos ja kysyin myyjältä onko näin myös muiden osien kanssa. Vastaus oli jotain ”Eiköhän ne ole”. Olin asian vielä tarkastavinani, mutta jotenkin missasin harmillisesti tuon II osan painoksen.

I ja II osan on kirjoittanut jääkäri Sulo-Weikko Pekkola ja Kolmannen jääkäri Into Auer, Pekkolan kuoltua.

Tämä kirjasarja on siitä mielenkiintoinen, että se tuo esille kalterijääkäreiden kiinnijäämiseen johtaneet tapahtumat, ajan Spalernajassa ja vapautumisen sieltä monelta eri katsontakannalta, sillä jokaisen heistä on annettu ns. ”itse kertoa” oma tarinansa. Kokonaisuudesta saa melko mukavan käsityksen, kun sitä pääsee kurkistamaan näin monen eri henkilön kuvakulmasta.

Hyvää on myös se, että on pyritty välttämään jo aiemmin julkaistua tietoa, milloin se ei ole henkilön tarinan kannalta oleellista. Näin on menetelty esim. kenties kuuluisimman kalterijääkärin, eli Aarne Sihvon kohdalla. Sihvon tarinahan on jo kerrottu kattavasti hänen teoksessaan ”Kolmesti komennettuna”. Näin on sivuja säästynyt muiden vähemmän tunnettujen kalterijääkärikohtaloiden kerronnalle. Täten voisikin todeta, että tämän kirjasarjan jatkeeksi olisi ehdottomasti luettava myös tuo Sihvon kirja ja ehkäpä myös Kyösti Vilkunan ”Kahdeksan kuukautta Spalernajassa”, mutta tuota kirjaa en osaa kommentoida, kun on ole saanut sitä vielä itselleni hankittua.

Pahana miinuksena toteaisin Spalernajan pohjapiirroksen puuttumisen, koska teoksessa usein viitataan eri vankikoppien sijaintiin toisiinsa nähden. Vangit nimittäin kommunikoivat lämpöjohtoihin naputtamalla, WC-pyttyyn huutamalla ja seinää vasten huutamalla. Tarkkaa pohjapiirrosta spalernajasta ei varmaankaan ole ollut mahdollista saada, mutta siellä olleet olisivat kyllä helposti kyenneet luonnostelemaan sen. Toinen pienempi puute on Pietarin kaupungin kartan puuttuminen. Spalernajaan tuloa ja sieltä lähtöä kuvataan myös aika tarkasti, joten olisi ollut mielenkiintoista tietää miten usein toistuneet paikannimet, kuten Suomen asema, litejnajan silta, Krestyn vankila... sijaitsevat Spalernajaan nähden.

Erikoinen virhe on myös Auerin kirjoittaman III-osan alkusivuilla. Hän on tehnyt muutaman melko karkean virheen jääkäritovereidensa nimien oikeinkirjoituksen kanssa. Korkea-arvoisimmaksi jääkäreistä jääkäriaikana ylennyt Erik Jernström on saanut sukunimekseen Järnström ja legendaarisen Vilho Suvirinteen etunimi on muuttunut Veikoksi. Lieneekö nämä virheet korjaantuneet myöhemmissä painoksissa?

Myöskin virheellisesti(?) mainitaan jääkäri Johan Karlssonin olleen ensimmäinen vapaussodassa kaatunut jääkäri, vaikka yleensä tämä valitettava kunnia on annettu Taavetin hautausmaan kupeeseen kaatuneelle jääkäri Lauri Pelkoselle. Tämä on varmaan vähän tulkintakysymys. Pelkonen kaatui 22.01.1918 ja Karlsson 29.01.1918, joten Pelkonen kaatui eittämättä ennemmin, mutta virallisesti Vapaussota alkoi 27.01.1918. Olen kuitenkin sitä mieltä, että oikea vastaus kysymykseen on kuitenkin Pelkonen ja tuo Vapaussodan tarkka alkamisajankohta on tässä tapauksessa vain lähinnä saivartelua. Pelkonen kuoli saman asian puolesta kuin Karlssonkin ja täysin vastaavissa olosuhteissa.

Kirjasarjan sisällöstä jää päällimmäisenä mieleen se vankkumaton mielenlujuus, joka kiinnijääneillä jääkäreillä ja aktivisteilla lähes poikkeuksetta oli. Mitään ei myönnetty ja mitä kerrottiinkin, niin se oli kaikkea muuta kuin mikä oli totuus. Ainoastaan parin henkilön kohdalla tästä livettiin (pois lukien jääkäripataljoonan muutamat loikkarit). Näissäkin tapauksissa oli syynä useimmiten hermoromahdus ja myös Bruhnin kohdalla hänelle vankilassa sairastuttuaan annetut konjakkiryypyt, jotka saivat miehen päihtyneenä kertomaan enemmän kuin olisi pitänyt. Hän tosin seuraavana päivänä kiisti kaiken sanomansa, tämä oli tietenkin jo myöhäistä. Tämä lähes järjestelmällinen henkinen lujuus pistää oikein ihmetyttämään. Venäläiset käyttivät hyvin usein samoja keinoja tunnustusten saamiseksi. Yleinen keino oli nimetä syytetyn kiinnijääneet ystävät ja kertoa heidän tulleen jo hirtetyiksi, mutta jos syytetty kertoisi kaiken tietämänsä, hän pääsisi huomattavan pienellä tuomiolla. Monille selvisi vasta pitkän ajan kuluttua, ettei kaveria oltukaan vielä hirtetty, kun näkivät toisensa vilaukselta vankilan tiloissa. Kuulustelut olivat pitkiä ja ne toteutettiin monesti yöaikaan. Heikko ruoka ja elämä pienessä eristetyssä kopissa, aiheuttaen heikon fyysisen kunnon ja useilla, jopa elinikäisiä haittoja, eivät saaneet juuri ketään murtumaan. Monet tosin saivat toimitettua itselleen säännöllisesti ruokatarpeita, koska vankilan ruoka ei oikein kelvannut niillekään, jotka olivat joutuneet olemaan jo päivän pari syömättä, mutta niille jotka joutuivat elämään koko ajan vankilan ruualla, vankeusaika muuttui yhä enemmän selviytymiskamppailuksi.

Usein kerrottu tapaus on jääkäri (myöhempi Kenraalimajuri) Juho Heiskasen vapautuminen. Heiskasen kopin lähettyvillä sijaitsi myös jääkäripataljoonasta Venäläisten puolelle loikanneen Rissasen koppi. Rissanen oli paljastanut kaikki tietonsa Venäläisille ja nautti mahdollisimman laajoista erityisoikeuksista vankeusaikanaan. Hänen joka aamuinen huomenentoivotuksensa Heiskaselle kuului: ”Eikö sinua saatanan Heiskasta ole vieläkään hirtetty?”. Kun vankikoppien ovet lennähtivät vallankumouksen yhteydessä auki, lähtivät kaikki rynnimään ulospäin. Kaikki muut siis, paitsi Heiskanen. Hän hankki heti käsiinsä Nagantin ja lähti päinvastaiseen suuntaan kuin muut, tarkoituksenaan tehdä välit selviksi Rissasen kanssa, joka oli kuitenkin ollut sen verran kaukaa viisas, että oli livahtanut karkuun niin nopeasti kuin pystyi ja vältti näin Heiskasen kohtaamisen.

Uutta tietoa sitä vastoin ainakin minulle oli, että itse asiassa Rissanen pelasti Heiskasen hirttotuomiolta. Heiskanen ja jääkärit Relander, Villamo sekä Suvirinne olivat käyneet räjäyttämässä ja polttamassa Lapissa sijainneen Ryssien suuren varaston. Venäläiset olivat päässeet selville Heiskasen ja Relanderin osuudesta tähän ja heillä oli tästä sitovat todisteet. Myöhemmällä reissullaan kiinni jääneinä heidät olisi voitu näiden tietojen mukaan hirttää, kuten suunnitelma oli, pikaisen käsittelyn jälkeen, sillä katsottiin heidän asiansa olleen selvä. Ongelman tässä tuotti se, että Aarne Sihvon väitettiin olleen myös mukana tällä tuhoamisretkellä. Kuitenkin oli olemassa jääkäri Rissasen todistus siitä, että Sihvo oli pataljoonassa kyseisenä tapahtumahetkenä. Sihvon osuuden selvittäminen siirsi siis myös Heiskasen ja Relanderin tuomion täytäntöönpanoa ja vallankumous peruutti sen lopullisesti. Joskus kohtalolla on tosiaan oikkunsa!!

Ketä aihe kiinnostaa, voin suositella lämpimästi!!!