Keskustelua asehistoriasta ja militariasta

Pierre Closterman oli ranskalainen, joka pakeni Englantiin De Gaullen joukkoihin. Koulutettiin RAF:ssa hävittäjäpilotiksi ja sijoitettiin Biggin Hill -lentotukikohtaan. Aloitti sotimisen 1942, yleensä Englannin kanaalin yllä. Siihen aikaan vastassa oli hyvin usein saksalaisten Focke Wulff 190A koneita, ns. Bucher Bird -nimellä kutsuttuja hävittäjiä, ja usein vastassa olivat myös 'Abbavillen pojat' yksikkö. Spitfire-koneesta hän siirtyi Tempest-koneisiin Normandian maihinnousun jälkeen. Kirjaa on kehuttu kovasti. Ilmailu buff -ihmisille ainakin kiintoisaa luettavaa. Ihan totuudestaen tiedä. Väitetään hänen ampuneen alas jotain 35 konetta.

Ellen erehdy, tarkoittanet Pierre Clostermannin kirjaa "Suuri sirkus"?? Clostermann on kirjoittanut tuon lisäksi myös kirjat "Taivaalla palaa" ja "Verinen taivas", joista jälkimmäinen käsittelee Algerian itsenäisyystaistelua.Lisäksi Daniel Costelle on kirjoittanut Clostermannin haastatteluihin pohjautuvan kirjan "Kirottu sota", jonka Koala-kustannus julkaisi jokunen vuosi sitten, Clostermannin nimellä tosin.
Clostermann ei "paennut Englantiin", vaan oli Brasiliassa asuneen ranskalaisdiplomaatin poika, joka asui sodan syttyessä Yhdysvalloissa. Hän oli kokenut lentäjä jo ennen sotaa ja matkusti Englantiin vuoden 1942 alussa lentäen sittemmin Spitfire-, Typhoon- ja Tempest-hävittäjillä. Clostermann saavutti 33 varmasti todistettua ilmavoittoa ja noin 10-15 todennäköistä, mikä on liittoutuneitten puolella kärkipään saavutuksia. Hänellä oli muuten myös serkku Luftwaffessa, Bruno Klostermann, joka kaatui Me 109:n ohjaimissa tammikuussa 1945.
Mitä tulee "Suuri sirkus"-kirjan todenmukaisuuteen, niin se on samaa tasoa kuin muillakin jälkeenpäin kirjoitetuilla muistelmilla: osa tapahtumien järjestyksistä ja vuosiluvuista (mm. Walter Nowotnyn kaatuminen" menevät sekaisin, koneiden ominaisuuksia muistetaan väärin ja liioitellaan, samoin kuin vihollisen kärsimiä tappioitakin. Erittäin hyvää Clostermannin kirjassa on ilmataisteluiden rehellinen ja kaunistelematon kuvaus sekä harvinaislaatuinen vastustajan kunnioitus (jopa ihailu silloin tällöin), joka eroaa edukseen mm. Johnnie Johnsonin "Väistä, sininen parvi"-kirjan lähes psykopaattisesta saksalaisvihasta.