Muurmannin legioona ja Karjalan Rykmentti

Keskustelua muusta kuin Suomen sotahistoriasta

Moderator: Juha Tompuri

Post Reply
Haudankaivaja

Muurmannin legioona ja Karjalan Rykmentti

Post by Haudankaivaja »

Otetaanpas nyt aluksi puheeksi tämä ensimmäinen mielenkiintoisen ristiriitainen porukka, missä Suomesta v.1918 Venäjän puolelle paenneet punakaartilaiset taistelivat englantilaisten (Venäjän valkoisten puoli) joukoissa, jotka taas sotivat Suomen punaisten ystävinään pitämiä bolshevikejä (Venäjän punaisten puoli) vastaan. Suomalaiset kuitenkin liittyivät (kenties jo tässä vaiheessa bolshevikien kanssa sopimansa ovelan juonen mukaan) englantilaisten porukkaan ja saivat englantilaisilta vastineeksi hyvän ja tehokkaan koulutuksen, sekä palkan ja hyvän ruuan sen aikaiseen yleiseen ruokatilanteeseen verrattuna. Englantilaiset eivät kuitenkaan lähettäneet suomalaisia taistelemaan eteläisille rintamille bolshevikejä vastaan ja tuskin Suomen entiset punakaartilaiset olisivat sille suunnalle suostuneet lähtemäänkään. Mutta sen sijaan suomalaisten vastuulle annettiin torjua mm. Suomesta lähetetyt vihamieliset Vienan ja Aunuksen retkikunnat, jotka muodostivat uhkan mm. Muurmannin rataa kohtaan. Tämähän oli taas enemmän kuin mieleen entisille punakaartilaisille. Päästäisiinhän nyt lopultakin lyömään Suomen "lahtaria" oikein olan takaa kun oli vatsa täynnä, hyvä koulutus ja voimaakin takana tarvittaessa englantilaisten muodossa.

Suomeen oli tullut juuri päättyneen v.1918 sisällissodan jälkeen saksalaismyötämielinen hallitus, mikä ei taas miellyttänyt ollenkaan englantilaisten retkikuntaa, jolla oli Kuolan niemimaalla valvottavinaan omia etujaan mm. ase- ym. varastoja. Lisäksi Suomesta lähti Heimosotien uljaan nimen alla Venäjän puolelle mm. Vienan retkikunta ja Aunuksen retkikunta sabotaasin tekoon mukanaan mm. myöhemmin Talvisodan aikana salamavaloja rakastanut Kurt Wallenius. Walleniuksen porukka saikin köniinsä eräässä Muurmannin radan liepeillä tapahtuneessa yhteenotossa suomalaisten punaisten kanssa ja joutui palaamaan takaisin Suomeen epäonnistuneena tehtävässään. Saksallahan oli jo vuonna 1917 Suomen suunnalla suurvaltapoliitisesti näppinsä pelissä. Tosiasiassahan se koulutti suomalaisia jääkäreitä käsikassarakseen Venäjää vastaan. Saksa oli kyltymätön ja suomalaisilla taas oli omat Suur-Suomi haikailunsa. Jo tuolloin himoitsimme koko Kuolan niemimaata ja koko Itä-Karjalaa.

Vastustaakseen Saksan imperialismia ja edistääkseen vastaavasti omaansa, Britannia oli siirtänyt joukkojaan Muurmannin alueelle ja sieltä etelään. Nämä taas värväsivät Suomesta paenneita punakaartilaisia omiin pyrkimyksiinsä ja siinä myös onnistuivat. Kaikki alueella toimivat länsivallat, myös Suomi, pyrkivät hyötymään Venäjän sisällissodasta ja heikkoudesta.

Kun Saksa vuonna 1918 hävisi ensimmäisen maailmansodan, Suomen asema vasallivaltiona purkautui. Saksalaismieliset eivät Suomessa olleetkaan enää tilaisuudessa saada maahan kuningasta Saksasta kuten aikoivat, vaan joutuivat nöyrtymään ja pyytämään jopa ryssänä pitämänsä Mannerheimin takaisin.

Vaikka Saksa hävisi, niin oma himomme ei laantunut. Lähdimme Heimosotiin retkillemme Suur-Suomea rakentamaan. Elättelimme kuvitelmia, että Karjalan kansa nousisi yhtenä miehenä suomalaisten joukkoihin ja Venäjä muserrettaisiin. Näin ei käynyt. Suur-Suomea ei tunnuttu Karjalan laulumailla kaivattavan, vaan vastaamme tuli Karjalaisten oman joukko-osasto, brittien avulla muodostettu Karjalan Rykmentti, joka itse asiassa taisteli Suur-Suomea vastaan.

Bolshevikit voittivat Venäjän sisällissodan ja alueella toimineet länsivallat joutuivat vetäytymään. Suomen osaksi tuli jättää jo vihdoin haaveet alueista, jotka eivät olleet meille koskaan kuuluneetkaan ja joiden asukkaat eivät halunneet kuulla Suur-Suomesta puhuttavankaan. Suomi nöyrtyi Tarton rauhaan, jossa heitimme haaveemme (1. kerran) Suur-Suomesta, vaikka neuvottelujen alkaessa vielä tavoittelimme Kuolan niemimaata ja jopa Itä-Karjalaa.

1st Sergeant
res luutn
res luutn
Posts: 992
Joined: Tue Mar 28, 2006 10:01
Location: Häme
Contact:

Re: Muurmannin legioona ja Karjalan Rykmentti

Post by 1st Sergeant »

Niin, tai näin:


"Häme, Karjala, Vienan rannat ja maa…"

Suomalaiset vapaaehtoisjoukot tekivät vuosina 1918−1922 sarjan sotaretkiä itärajan taakse Itä-Karjalaan, Inkeriin ja Petsamoon sekä Suomenlahden yli Viroon. Nämä retket muodostavat Suomen itsenäisyyshistoriassa pienimuotoisen mutta mielenkiintoisen kokonaisuuden, josta käytetään nimitystä heimosodat.

Heimosotaretket olivat kiinteä osa vastaitsenäistyneen Suomen maantieteellistä muotoutumiskehitystä. Retkien tarkoituksena oli suomensukuisten heimojen asuinalueiden irrottaminen sisällissotaan ajautuneesta Venäjästä joko niiden itsenäistämiseksi tai liittämiseksi yhdeksi suureksi Suomeksi.

Heimokansallisen ajattelun juuret olivat syvällä autonomian ajassa. Kiinnostus Vienassa ja Aunuksessa asuvaan karjalaiseen heimokansaan oli virinnyt 1800-luvun kuluessa kansallisromantiikan ja suomalaiskansallisen herätyksen vaikutuksesta.

Ensimmäisen maailmansodan aikana erityisesti aktivistit ja jääkärit olivat kaavailleet Suur-Suomea, jonka rajojen sisällä olisivat kaikki Venäjän ikeen alta vapautetut heimokansat. Samalla saataisiin turvalliset rajat linjalle Laatokka−Syväri−Ääninen−Vienanmeri, jota voitaisiin menestyksellisesti puolustaa. Sama periaate, kolmen kannaksen raja, oli sittemmin esillä jatkosodassakin. Sitä propagoitiin iskulauseella ”lyhyt raja, pitkä rauha”.

Jääkäreiden osalta heimokansallinen innostus kiteytyy sanoiksi Heikki Nurmion 1917 Saksassa kirjoittamassa Jääkärimarssissa, jonka alkuperäisessä versiossa lukee: ”Viro, Aunus, Karjalan kaunis maa / yks’ suuri on Suomen valta.” Viron sisällyttämistä Suur-Suomeen pidettiin kuitenkin jo liiallisena, joten Nurmio sai korjata marssinsa lopulliseen muotoonsa: ”Häme, Karjala, Vienan rannat ja maa / yks’ suuri on Suomen valta.”

Kun bolševikit kaappasivat lokakuun vallankumouksessa 1917 Venäjällä vallan, joutuivat he pian ankaraan, nelisen vuotta kestäneeseen sisällissotaan valkoisia venäläisiä ja heitä tukeneita länsivaltojen interventiojoukkoja vastaan. Maailmanpoliittinen tilanne, sekasortoinen sisällissota Neuvosto-Venäjällä, mahdollisti heimosodat. Lisäksi Suomen ja Venäjän välinen raja oli vielä vahvistamatta, ja Suomen uskottiin saavan pitää valtaamansa alueet tulevaisuudessa käytävissä rauhanneuvotteluissa.

Paradoksaalista on, että Itä-Karjalan liittäminen kuului Suomen hallituksenkin tavoitteisiin, mutta heimosotaretket eivät olleet Suomen virallista politiikkaa. Heimosotaretket suoritettiin pääasiallisesti vapaaehtoisvoimin, jos kohta monasti Suomen valtion tarjoaman poliittisen ja taloudellisen selkänojan turvin.

Heimosodat alkoivat Suomen vapaussodan kestäessä keväällä 1918 ja jatkuivat lyhyin katkoksin lähes neljä vuotta, aina helmikuulle 1922. Siten näitä yhdeksän vuosikymmentä sitten alkaneita retkiä voidaan perustellusti pitää osana Suomen itsenäisyystaistelua, joka laajeni taisteluksi suomenheimoisten kansojen vapauden ja oikeuksien puolesta.

Heimosodissa kaatui ja haavoittui satoja suomalaisia, ja niiden seurauksena Suomeen saapui tuhansia karjalais- ja inkeriläispakolaisia. Heimosotiin osallistuneiden suomalaisten lukumäärä on kokonaisuudessaan noin 9 000 miehen luokkaa, joten mistään marginaali-ilmiöstä ei ollut kysymys. Vapaussoturi-lehti perehtyy tarkemmin aiheeseen ensi vuoden numeroissaan. Tuleva vuosi on myös lehden 50-vuotisjuhlavuosi.




Aunuksen retken muisto

Aunuksen Karjalasta virtasi Suomeen talvella 1918−1919 avunpyyntöjä ja pakolaisia. Suomelta toivottiin apua taistelussa bolševikkikomentoa vastaan, joka vei karjalaismiehiä puna-armeijaan, pakko-otti elintarvikkeita ja harjoitti yleistä mielivaltaa.
Heimohenkisten aktivisti- ja jääkäripiirien keskuudessa syntyi ajatus sotaretkestä Aunukseen. Heidän mielestään Suomi voisi menestyksellisesti puolustautua Venäjää vastaan vain linjalla Laatokka−Syväri−Ääninen−Vienanmeri.


Kansainvälinen tilanne oli otollinen. Neuvosto-Venäjällä vallitsi kaaos. Bolševikkejä ahdisteltiin vuoden 1919 alkupuolella samanaikaisesti usealta suunnalta: Viron armeija puhdisti menestyksekkäästi suomalaisten tuella maataan puna-armeijasta, ja etelässä Denikin sekä idässä Koltšak hyökkäsivät Englannin ja Ranskan tukemina. Pohjoisessa puolestaan länsiliittoutuneet suunnittelivat etenemistä Muurmannilta ja Arkangelilta käsin etelään.


Näytti siltä, että suomalaistenkin kannattaisi olla mukana bolševismin vastaisessa taistelussa, joka todennäköisesti johtaisi Neuvosto-Venäjän romahtamiseen ja Itä-Karjalan lankeamiseen Suomelle.


Heimokansallista innostusta nostatti suomalaisten vapaajoukkojen menestys Viron vapaussodassa. Syntyi ajatus Aunuksen retkikunnasta. Alkoi vapaaehtoisten värväys. Sen keskeisinä käynnistäjinä toimivat jääkärimajurit Gunnar von Hertzen ja Paavo Talvela sekä jääkärikapteeni Ragnar Nordström.


Tavoitteena oli vallata Aunus nopeasti Syväriä myöten, nostattaa aunuslaiset ja pitää kansankokous, jossa Aunus julistaisi halukkuutensa liittyä Suomeen, sekä lopuksi miehittää alue vakinaisen armeijan joukoilla. Eduskunta antoi huhtikuun lopulla 1919 tukensa. Tämä varmisti retken rahoituksen.


Alkumenestyksen jälkeen Aunuksen retki kuitenkin päättyi perääntymiseen Syvärin seuduilta ja Petroskoin porteilta. Taitekohdaksi muodostui kesäkuun lopulla tapahtunut bolševikkien maihinnousu Laatokalta suomalaisten rintaman selustaan Viteleessä. Heimosoturit joutuivat saarrostusuhan takia vetäytymään Suomen puolelle.


Aunuksen retki on heimosodista suurin ja tunnetuin. Se syntyi yksityisestä aloitteesta ja se toteutettiin vapaaehtoisvoimin mutta valtiovallan vastuulla. Epäonnistumisen syynä olivat yksinkertaisesti liian vähäiset voimat.


Jos Suomen armeija olisi saanut hallitukselta luvan miehittää retkikunnan valtaamat alueet ja varmistaa sen selustayhteydet, olisivat retkikunnan onnistumismahdollisuudet olleet toiset. Tätä hallitus ei tehnyt, vaan jätti retkikunnan oman onnensa nojaan. Aunuksen asukkaatkaan eivät nousseet retkikunnan tueksi toivotulla tavalla.


Aunuksen retken epäonnistuminen oli heimosotien aikakauden eittämättä pahin tappio. Sen myötä Itä-Karjala jäi Suomelta saamatta. Alueen surullisen kohtalon neuvostovaltion osana me nyt tunnemme ja tiedämme, kuten professori Jouko Vahtola Vapaussoturin edellisessä numerossa kirjoitti.


Voimme yhtyä Vahtolan arvioon, että Itä-Karjalan kohtalo diktatuuriin ja terroriin pohjanneessa neuvostokurimuksessa tekee tietyllä tavalla perustelluksi sen, että Suomi ainakin yritti 90 vuotta sitten kääntää alueen ja sen asukkaiden kohtalon toisille, onnellisimmille urille."


Lainaukset: http://www.vapaussoturi.fi/index.php/pa ... uksia.html

Tämä kirja on myös aiheesta kiinnostuneille oivallista luettavaa (linkissä hyvä kartta ja kuvia):
http://www.vapaussota.fi/ajankohtaista/ ... 022005.htm
Olipa miekka miestä myöten, kalpa kantajan mukahan,
jonka kuu kärestä paistoi, päivä paistoi lappeasta,
tähet västistä välötti, hevonen terällä hirnui,
kasi naukui naulan päässä, penu putkessa puhusi.

User avatar
smokeball
kenr, vr2
kenr, vr2
Posts: 4440
Joined: Sat Nov 10, 2007 19:12
Location: Lappi

Re: Muurmannin legioona ja Karjalan Rykmentti

Post by smokeball »

Heimosodat ovat erittäin kiinnostavia ja peräti romantiikan silaamia retkiä.
Ensimmäinen Petsamon retkikunta oli melkoista haihattelua, mutta sen poliittinen merkitys Suomen intressien ja oikeuksien osoittajana Petsamoon oli tärkeä.

Aunuksen retkikunta oli jo jääkärijohtajiensa ansiosta hyvin organisoitu ja valtiovallan tuki ylitti kyllä pelkän myötämielisyyden rajat mm luovuttamalla kaksi Renault FT-17 hyökkäysvaunua retkikunnan käyttöön. (Lähdekirjoja ei ole itsellä valitettavasti.)

Englantilaisten osuus on myös hyvin erikoinen. Pohjoisessa he olivat lähestulkoon vihollisia, mutta Suomenlahdella he saivat Koivistolta tukikohdan moottoritorpeedoveneilleen. (MTB tapauksesta on toisaalla topikki.)
Viro, Aunus, Karjalan kaunis maa, yks suuri on Suomen valta.
Ylituubamestari Image

1st Sergeant
res luutn
res luutn
Posts: 992
Joined: Tue Mar 28, 2006 10:01
Location: Häme
Contact:

Re: Muurmannin legioona ja Karjalan Rykmentti

Post by 1st Sergeant »

Hyviä kirjoja Heimosodista on kirjoittanut, kuten jo tuli aiemmin todettuakin, Jussi Niinistö. Niinistö lienee, ihme kyllä, monille suht tuntematon tutkija/kirjoittaja. Tässä hieman lainaan valaistusta henkilöönsä:

"Jussi Niinistö (s. 1970 Helsinki) on Nurmijärvellä asuva suomalainen historiantutkija ja perusuomalainen poliitikko, Maanpuolustuskorkeakoulun sotahistorian ja Helsingin yliopiston Suomen historian dosentti sekä filosofian tohtori. Hänen tuotantonsa käsittelee etenkin Suomen aktivismin- ja itsenäistymisenajan sota- ja henkilöhistoriaa.

Niinistö väitteli tohtoriksi 1998 väitöskirjanaan Paavo Susitaival 1896–1993. Aktivismi elämänasenteena. Vuonna 2008 ilmestyi hänen teoksensa Isontalon Antti. Eteläpohjalainen jääkäri, värväri ja seitsemän sodan veteraani. Hän on Suomen ainoita tutkijoita, joka on erikoistunut Suomen heimosotiin. Niinistö on uudemman poliittisen ja sotahistorian asiantuntija."

Ja edelleen:


"Niinistö on Perussuomalaisten eduskuntaryhmän pääsihteeri. Hän toimi vuoden 2006 presidentinvaaleissa Timo Soinin vaalipäällikkönä. Hän toimi myös vuoden 2007 Eduskuntavaalien ja vuoden 2009 Europarlamenttivaalien Perussuomalaisten puolueen vaalipäällikkönä.

Niinistö valittiin Nurmijärven kunnanvaltuustoon vuoden 2008 Kunnallisvaaleissa. Hän sai 500 ääntä. Niinistö johtaa Nurmijärven Perussuomalaisten valtuustoryhmää. Lisäksi hän johtaa Perussuomalaisten Kuntaliiton valtuustoryhmää.

Niinistö on myös Vapaussodan Perinneliiton julkaiseman Vapaussoturi-lehden päätoimittaja ja Vapaussodan Invaliidien Muistosäätiön perinnetyön sihteeri. Tästä työstään ansioituneena hän sai Vapaussodan Perinneliiton kultaisen jäsenmerkin 2005.

Niinistö on Suomalaisuuden Liiton hallituksen jäsen. Samoin hän on Suomalaisuuden Liiton perustaman Viro-säätiön hallituksen jäsen, kuten myös P. E. Svinhufvudin muistosäätiön hallintoneuvoston ja Maanpuolustustiedotuksen suunnittelukunnan jäsen. Lisäksi Niinistö kuuluu puolustusministerin lokakuussa 2009 asettamaan laajapohjaiseen neuvottelukuntaan, jonka tehtävänä on tukea asevelvollisuuden yhteiskunnallisia vaikutuksia tutkivan selvitysryhmän työtä.


Teokset
Paavo Susitaival 1896–1993. Aktivismi elämänasenteena (Suomen Historiallinen Seura, Bibliotheca Historica 29. Tampere 1998. 256 sivua.)
Suomalaisia soturikohtaloita. Jyväskylä: Suomalaisuuden liitto, 1998. ISBN 951-96348-5-1. 141 sivua.
Kiinteistöjen liputustieto. Helsinki: Suomalaisuuden liitto, 1999. ISBN 951-96348-6-X.
Pohjan Pojat. Kuvahistoria suomalaisen vapaaehtoisrykmentin vaiheista Viron vapaussodassa 1919 (Yhdessä Jukka I. Mattilan kanssa. LAK-Kustannus Oy. Jyväskylä. 1999. 142 sivua)
Bobi Sivén – Karjalan puolesta (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Hämeenlinna. 2001. 280 sivua.)
Suomalaisia vapaustaistelijoita. Sotilasperinteen seuran julkaisusarja nro 9. Helsinki: Nimox, 2003. ISBN 952-5485-00-5.
Lapuan Liike. Kuvahistoria kansannoususta 1929-1932 (Nimox Ky. Jyväskylä. 2003)
Heimosotien historia 1918–1922. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 1007. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2005. ISBN 951-746-687-0.
”Suomalaisuuden Liiton vaiheita 1906-2006”, teoksessa Tala, Heikki (päätoim.): Vuosisata suomalaisuuden puolesta: Suomalaisuuden liitto 1906–2006. Helsinki: Suomalaisuuden liitto, 2006. ISBN 951-96348-7-8.
Eteläpohjalaiset ja Suomen vapaustaistelu, Rauhan ajan suojeluskunta- ja lottajärjestöt, Eteläpohjalaiset talvi- ja jatkosodassa sekä Tyytymättömän oikeiston tukialue -nimiset luvut (yhteensä 127 sivua) kokoomateoksessa Etelä-Pohjanmaan historia VII (Etelä-Pohjanmaan liitto. Toim. Raimo Salokangas. Vaasa 2006)
Isontalon Antti. Eteläpohjalainen jääkäri, värväri ja seitsemän sodan veteraani (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2008. 260 sivua. Kaksi painosta)"
Olipa miekka miestä myöten, kalpa kantajan mukahan,
jonka kuu kärestä paistoi, päivä paistoi lappeasta,
tähet västistä välötti, hevonen terällä hirnui,
kasi naukui naulan päässä, penu putkessa puhusi.

1st Sergeant
res luutn
res luutn
Posts: 992
Joined: Tue Mar 28, 2006 10:01
Location: Häme
Contact:

Re: Muurmannin legioona ja Karjalan Rykmentti

Post by 1st Sergeant »

Tähän otsikkoon liittyen tuli mielenkintoinen kirja hyllyyn, en sitä vielä ole ehtinyt kuin pikaisesti selaamaan, mutta vaikuttaa varsin antoisalle teokselle.

Mikko Harjulan teos "Venäjän Karjala ja Muurmanni 1914-1922 Maailmansota, vallankumous, ulkomaiden interventio ja sisällissota". Yli 400 sivua. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura toimituksia 1144, vuodelta 2007. http://kirjat.finlit.fi/index.php?showitem=1876

Kirjan kiinnostava tiivistelmä:

"Venäjän Karjala
ja Muurmanni 1914–1922

Venäjän Karjalalla tarkoitetaan tässä pohjoisinta Euroopan-Venäjää eli Kuolan niemimaata,
Arkangelin kuvernementin länsiosia eli Vienaa sekä Aunuksen kuvernementin
länsiosia. Tällä alueella asui ennen maailmansotaa noin 150 000 venäläistä,
110 000 suomensukuista karjalaista sekä 25 000 vepsäläistä. Karjalaisista vienalaiset
olivat säilyttäneet kansallisia ominaispiirteitään paremmin kuin aunukselaiset, jotka
olivat hyvää vauhtia venäläistymässä, kuten vepsäläisetkin. Kaikki tunnustivat
silti ortodoksista uskoa.
Ennen ensimmäistä maailmansotaa Venäjän Karjala oli keisarikunnan periferia,
Siperiaan verrattava karkotuspaikka, joka ei Siperiasta poiketen kuitenkaan kyennyt
itse elättämään itseään. Viljaa oli tuotava etelämpää Venäjältä. Sitä kompensoitiin
viemällä Karjalasta sisä-Venäjälle kalaa, puuta ja sahateollisuuden tuotteita. Yksityiset
puufirmat olivat perustaneet Muurmannin ja Vienan rannikoille sahoja ja metsäteollisuus
kaato- ja uittosavottoineen työllisti joka vuosi enemmän väkeä. Teollisuustyöläisiksi
laskettavia väestöstä ei kuitenkaan ollut viittä prosenttia enempää.
Vuonna 1914 alkanut maailmansota muutti Itä-Karjalan aseman muutamassa
vuodessa perusteellisesti. Venäjä kärsi sotatarvikkeiden puutteesta, joten liittolaismaiden
oli tuotava niitä maahan meritse. Vihollismaista Saksa sulki Itämeren ja
Turkki Mustanmeren, joten tarvikkeet oli kuljetettava Pohjois-Venäjän tai Kaukoidän
satamiin. Vienanmeri oli jäässä puolet vuodesta, joten vuonna 1915 liittolaisten
kesken päätettiin, että vuoden ympäri sulalle Muurmannin rannikolle vedetään
Pietarista rata ja tavarat tuodaan sieltä etelään. Rata valmistui marraskuussa 1916.
Radan myötä Venäjän Karjalaan tuli runsaasti lisää väestöä. Radanrakennukseen
tuotiin halpaa kiinalaista työvoimaa ja sotavankeja sekä värvättiin paikallisia
asukkaita ja asevelvollisuudesta vapaita suomalaisia töihin. Strategisesti tärkeää rataa
suojaamaan sijoitettiin armeijan joukkoja. Rannikoille rakennettiin varustuksia
ja laivastoasemia, joista käsin merenkulkua yritettiin suojella saksalaisten kaapparialuksilta
ja sukellusveneiltä. Britit ja venäläiset perustivat Pohjoiselle jäämerelle
omat sotalaivueensa. Tällä lailla varsinkin Sorokan, Kantalahden ja Aleksandrovskin
paikkakunnat kasvoivat ja uusia kaupunkejakin perustettiin – Romanov, joka
on nykyisin Murmansk, sekä Karhumäki.
Maaliskuussa 1917 Pietarissa tapahtui vallankumous, jonka seurauksena keisari
erosi ja valtakunnanduuman asettama väliaikainen hallitus ryhtyi hallitsemaan
maata. Karjalassa vallankumous sujui ilman dramatiikkaa. Väestö osoitti mieltä,
poliiseja riisuttiin aseista ja konservatiivisimpien hallintomiesten oli jäätävä eläkkeelle.
Karjala oli poliittisessakin mielessä periferiaa, eikä väestö ollut kiinnostunut
vallankumouksesta muuten, kuin sen tarjoamista mahdollisuuksista saada vaatimalla
parempaa palkkaa. Maaseudulla maaton väestö toivoi vallankumouksen johtavan
kruununmaiden jakoon. Pietarissa perustetun työläis- ja sotilasedustajien
343
Venäjän Karjala ja Muurmanni 1914–1922
neuvoston antaman esimerkin mukaan kaupungeissa ja työläiskeskittymissä perustettiin
neuvostoja, mutta niiden johtoon asettuivat lähinnä maltillisen sosialistiset
sosiaalidemokraatti-menševikit ja sosialistivallankumoukselliset eli SR:t. Kesän 1917
mittaan Petroskoin neuvosto otti kokoonpanoonsa edustajia sekä kaupunginhallinnosta
että kuvernementin talonpoikien keskuudesta. Näin se nousi käytännössä
kuvernementin johtoon ja muutti nimensä Aunuksen kuvernementinneuvostoksi.
Väliaikainen hallitus ei tehnyt rauhaa ja lykkäsi sosiaalisia uudistuksia perustuslakia
säätävään kansalliskokoukseen, jonka se aikoi järjestää sodan päätyttyä.
Anarkistit, sosiaalidemokraattien äärisiipi bolševikit ja SR:ien vasemmisto saivat
tästä mahdollisuuden nostaa kannatustaan. Karjalassakin heikäläiset haukkuivat
vallanpitäjiä ja nousivat varsinkin sodan jatkumiseen tyytymättömien sotilaiden,
elintarvike- ja rahapulasta kärsivien taajamien työläisten ja maattoman maalaisväestön
tuella neuvostojen johtopaikoille. Maailmansodan rintamilta kotilomille
tulevat, hallitusta vastustavat sotilaat kiersivät maakuntaa yllyttämässä kansaa lakkoihin.
Lakkoilu vaikeutti elämää ennestään: kulkulaitoslakot hidastivat elintarviketuontia
etelästä Karjalaan ja sahojen lakot saivat yrittäjät lopettamaan tuotannon
eräillä sahoilla, jolloin työväki jäi työttömäksi. Tämä taas lisäsi väestön tyytymättömyyttä,
mikä bolševikeille ja vasemmisto-SR:ille kelpasi kyllä.
Bolševikit ja vasemmisto-SR:t kaappasivat vallan väliaikaiselta hallitukselta Pietarissa
marraskuussa 1917 ja muodostivat Venäjän neuvostojen edustajainkokouksen
nimissä uuden hallituksen Leninin johdolla. Pietarissa, Moskovassa ja muuallakin
puhkesi heti taisteluita kaappaajien ja heidän vastustajiensa välillä, eivätkä Venäjän
Karjalan vallanpitäjät uskaltaneet ottaa heti selvää kantaa tilanteeseen. Petroskoissa
Aunuksen kuvernementinneuvosto julisti kuvernementin itsehallintoalueeksi
ja ilmoitti tunnustavansa bolševikkien ja vasemmisto-SR:ien hallituksen
vain, jos se pitää kaavaillun Venäjän perustuslakia säätävän kansalliskokouksen.
Murmanskissa sikäläinen neuvosto, ammattiliitot ja armeijan edustajat kokosivat
vallankumouskomitean, joka ilmoitti noudattavansa Leninin hallituksen määräyksiä,
jos ne eivät mene ristiin ”kansan tahdon” ja ”tilanteen vaatimusten” kanssa.
Maassa pidettiin kohta perustuslakikokouksen vaalit, joissa Aunuksen kuvernementista
kokoukseen valittiin menševikki ja SR.
Tammikuuhun 1918 mennessä bolševikit ja vasemmisto-SR:t voittivat aseelliset
vastustajansa Keski-Venäjällä. Petroskoissa bolševikit ja vasemmisto-SR:t olivat liian
vähälukuisia kaapatakseen valtaa Aunuksen kuvernementinneuvostolta, mutta
he pohjustivat kaappausta perustamalla punakaartia tehdastyöläisistä ja johtamalla
Vienanmeren rannikon sahatyöläiset ottamaan vallan neuvostoille sikäläisillä sahapaikkakunnilla
Sorokassa ja Sumski Posadissa. Samalla bolševikit ja vasemmisto-
SR:t propagoivat kiivaasti Aunuksen kuvernementinneuvostoa ja perustuslakikokousta
vastaan. Lopulta tammikuun puolivälissä Pietarista tuli Petroskoihin Venäjän
neuvostojen toimeenpanevan keskuskomitean bolševikki- ja vasemmisto-SR
-jäseniä, jotka johtivat paikalliset kannattajansa ottamaan vallan kuvernementinneuvostossa.
Tämä tapahtui 17.–18.1. Ensin kaappaajat puhuivat kansanjoukot
myötämielisiksi ja sitten johtivat väkijoukon, tehdastyöläisten punakaartin ja sotilaskannattajansa
kuvernementinneuvostolle. Siellä he esittivät sen hyväksyttäväksi
päätöslauselmansa, jossa neuvosto tunnustaisi Pietarin hallituksen ylemmäkseen,
ja ajoivat päätöslauselman vastustajat lopuksi ulos.
344
Venäjän Karjala ja Muurmanni 1914–1922
Samana päivänä 18.1.1918 bolševikit ja vasemmisto-SR:t hajottivat Pietarissa
perustuslakikokouksen, jossa enemmistö oli heitä vastustavilla puolueilla. Petroskoissa
bolševikit ja vasemmisto-SR:t ottivat vallan itselleen ja ryhtyivät hallitsemaan
Leninin hallituksen ohjeiden mukaan. Talven mittaan he perustuttivat neuvostot
joka paikkakunnalle ja ne ottivat hallintotehtävät vanhoilta vallanpitäjiltä.
Neuvostot toimittivat sitten maanjakoa ja elintarvikkeiden tasausta. Petroskoissa
bolševikit ja vasemmisto-SR:t kansallistivat pankit, kauppahallin ja panimon sekä
maakunnassa joitakin omistajiensa hylkäämiä sahoja.
Suomessa oli pidetty Karjalaa ja varsinkin Venäjän Karjalaa kansallisen kulttuurin
alkukotina Kalevalan julkaisusta 1835 lähtien. Kulttuuriväen keskuudessa oli kehittynyt
karelianismi-ilmiö, joka etsi Venäjän Karjalasta suomalaisuutta ja pyrki tukemaan
sitä slaavilaista kulttuuria vastaan. Ensimmäisen sortokauden hellitettyä
1905 karelianistit ja lähinnä vienalaiset kauppiaat olivat yhdessä ryhtyneet suomalaistamaan
Vienaa perustamansa Vienan karjalaisten liiton kautta. Liiton toiminta
oli kuitenkin kärsinyt uudesta sortokaudesta, joka päättyi vasta maaliskuun 1917
vallankumoukseen.
Karelianistien ja karjalaisten kauppiaiden lisäksi suomalaiset puufirmat olivat
kiinnostuneet Venäjän Karjalasta ja rahoittivat siksi liikettä. Vallankumouksen
poistettua esteet kansallisen toiminnan tieltä Vienan karjalaisten liiton veteraanit
kokoontuivat huhtikuussa 1917 Tampereella ja perustivat Karjalan sivistysseuran.
Se perusti sitten suomalaisia kouluja ja lukutupia Vienaan, propagoi itsehallintoajatusta
sen kylissä ja otti yhteyttä Venäjän väliaikaiseen hallitukseenkin saadakseen
karjalaisille itsehallinnon.
Suomen ryhdyttyä itsenäiseksi talvella 1918 karelianistit kokosivat Uhtualle
tammikuussa 1918 kokouksen, jossa esitettiin, että Venäjän Karjalakin eroaisi Venäjästä
tai muodostaisi valtion, joka kuuluisi Venäjään liittopohjalta. Bolševikit ja
vasemmisto-SR:t eivät kuitenkaan olleet halukkaita tällaisen myöntämiseen, vaan
propagoivat itsehallintoajatuksen porvarien ja isäntien juoneksi, jolla nämä pyrkivät
erottamaan Karjalan vallankumouksellisesta Venäjästä.
Tammikuun 1918 lopulla Suomessa syttyi sisällissota. Muurmannin radalle tuli
valkoisesta Pohjois-Suomesta punahenkisiä pakolaisia, jotka liittyivät radanrakennukseen
aikaisemmin tulleisiin suomalaisiin ja perustivat punakaarteja Kantalahdessa,
Vienan Kemissä ja Petroskoissa. Punaisesta Helsingistä tuli näille junallinen
aseita ja Kantalahdesta lähti Suomen punakaartin pohjoinen rintama valtaamaan
Kuolajärveä ja Kuusamoa maaliskuussa 1918. Samaan aikaan valkoisen Suomen
sodanjohdon tukemat karelianistit ja sahateollisuusjohtajat kokosivat Kuusamoon,
Kajaaniin ja Sortavalaan vapaaehtoisjoukkoja, joiden oli tarkoitus edetä Vienanmerelle
asti ja liittää Itä-Karjala Suomeen. Maaliskuussa 1918 Vienaan tuli sota.
Valkoisen Suomen Kuolajärven ja Kuusamon rajavartiostot pysäyttivät punakaartin
pohjoisen rintaman Venäjän puolen rajakyliin ja kahinoivat sen kanssa
huhtikuun kelirikkoon asti. Etelämpänä everstiluutnantti Malmin johtama heimosoturijoukko
eteni vastarintaa kohtaamatta Vienan Kemin luo asti. Siellä Kemin,
Arkangelin sekä Petroskoin suomalaiset ja venäläiset punakaartit torjuivat heimosoturit
10.4.1918 ja Malm vetäytyi joukkoineen Uhtualle. Punaiset eivät tulleet perässä
kelirikon vuoksi, joten Keski-Viena jäi valkoisten valtaan. Pohjoisempanakin
345
Venäjän Karjala ja Muurmanni 1914–1922
taistelut lakkasivat punakaartin vetäytyessä Muurmannin radalle lähinnä heikon
huollon vuoksi. Kaikkien osapuolien sotatoimet osoittautuivat liian vähin resurssein
tehdyiksi, harrastelijamaisesti johdetuiksi retkiksi, joiden tavoitteet olivat epäselvät
ja tulokset lähinnä sattumaa.
Punaisten ja Suomen valkoisten sotiessa kansainvälinen tilanne muuttui, kun Venäjä
teki keskusvaltojen kanssa rauhan Brestissä maaliskuun 1918 alussa. Venäjän entiset
liittolaiset seurasivat tilannetta kasvavalla huolestuksella. He olivat tuoneet maailmansodan
mittaan Venäjälle runsaasti sotatarvikkeita, hiiltä ja elintarvikkeita, joita
oli Muurmannin radan heikon vetokyvyn vuoksi kasautunut Murmanskin ja Vienan
Kemin satamiin. Valkoinen Suomi oli ryhtynyt Saksan liittolaiseksi ja nämä uhkasivat
selvästi laajentaa valtapiiriään pohjoisille merille Brestin rauhasta huolimatta.
Myöskään Venäjän uusi, bolševikkien ja vasemmisto-SR:ien hallitus ei herättänyt
ympärysvaltojen johdossa luottamusta. Tämä kansankomissaarien neuvosto
kansallisti maassa olevia ulkomaalaisten sijoituksia ja oli ilmoittanut, ettei vastaisi
vanhan Venäjän veloista länsivalloille. Siksi Ranskan ja Ison-Britannian sotilaallinen
ja poliittinen johto oli sopinut, että Leninin hallitusta vastustettaisiin voimien
mukaan, ja jakanut Venäjän joulukuussa 1917 vaikutusalueisiin, joista Pohjois-Venäjä
lankesi Isolle-Britannialle. Tämä katsottiin luontevaksi, sillä britit olivat perinteisesti
hallinneet Venäjän pohjoisten meriteiden kauppaa ja heillä oli nytkin
Pohjois-Venäjällä valmis sotalaivue.
Pohjois-Venäjällä toimivat britit kehittivät suhteitaan Murmanskin venäläisten
johtoon talven 1917–1918. He tukivat sikäläistä neuvostoa Arkangelin kuvernementin
ja Vienan Kemin kihlakunnan bolševikkihallintoa vastaan ja saivat murmanskilaiset
julistamaan neuvostonsa Muurmannin alueen johtajaksi. Seudun
puolustamiseksi saksalaisia ja valkosuomalaisia vastaan ympärysvaltojen edustajat
ja paikalliset venäläiset perustivat yhteisen johtokunnan, Kansankollegion, joka
demobilisoi kurittomaksi käyneen vanhan armeijan ja laivaston henkilökunnan.
Maailmansota oli Ranskan rintamalla ratkaisuvaiheessaan, joten ympärysvalloilla
ei ollut joukkoja lähetettäväksi Pohjois-Venäjälle, mutta Kansankollegio nosti
puolustusvalmiutta kokoamalla joukkoja Venäjältä pois hakeutuvista ulkovaltojen
sotilasvaltuuskunnista, kommunisteja vastustavista venäläisistä upseereista ja sotakoululaisista
sekä Venäjän armeijaan aikaisemmin kootuista serbien ja puolalaisten
osastoista. Ne halusivat jatkaa sotaa, vaikka Venäjä oli tehnyt rauhan keskusvaltojen
kanssa. Valkosuomalaisten ja saksalaisten uhkaa hyväkseen käyttäen britit
nousivat maihin Murmanskissa 6.3.1918, perustivat Kantalahteen tukikohdan
huhtikuussa ja laskivat joukkoja Vienan Kemin satamaan Popov Ostroviin toukokuussa.
Myös toukokuussa he torjuivat yhdessä venäläisten kanssa valkoisen tohtori
Renvallin vapaaehtoisretkikunnan, joka tuli Suomesta miehittämään Suomelle
Petsamon satamaa Pohjoisen jäämeren rannalta.
Ympärysvaltojen kasvava läsnäolo Pohjois-Venäjällä ei miellyttänyt saksalaisia.
Onnettomuudekseen Murmanskin seutu nousi nyt kansainvälisen politiikan kiistakentäksi,
kun saksalaiset vaativat Moskovaan siirtynyttä Leninin hallitusta häätämään
britit liittolaisineen pohjoisesta toukokuussa. Muuten saksalaiset uhkasivat
tulla itse Suomesta rajan yli ja ottaa valkosuomalaiset mukaan. Uhkauksen tueksi
saksalaiset sukellusveneet upottivat venäläisiä laivoja Murmanskin lähellä.
346
Venäjän Karjala ja Muurmanni 1914–1922
Venäjän johto ei pystynyt pakottamaan brittejä pois eikä suojelemaan Pohjois-
Venäjää, sillä maa oli kahden vallankumouksen jäljiltä aivan sekaisin, armeija oli
laskettu kotiin ja punakaarti kiinni eri puolilla maata kehittyvässä sisällissodassa.
Tämä pakotti Murmanskin venäläiset turvaamaan yhä enemmän britteihin, jotka
saivat Kansankollegion luvalla Pohjoisen jäämeren venäläisen sotalaivueen miehitettäväkseen.
Britit kehittivät monikansallista armeijaansa ottamalla kesäkuun
1918 alussa Muurmannin ratavarteen vetäytyneen Suomen punakaartin pohjoisen
rintaman apujoukokseen. Britit sopivat sen edustajien kanssa, että punakaartilaisten
olisi sodittava ainoastaan valkoisia ja saksalaisia vastaan, ja pelastivat punaiset
tällä lailla nälkäkuolemalta. Lopulta kesäkuun lopulla Englannista tuli Murmanskiin
1200 miehen verran apujoukkoja.
Saksalaiset painostivat Neuvosto-Venäjän johtoa ja saivat sen yrittämään brittien
häätämistä kesäkuun 1918 lopulla. Britit kuitenkin riisuivat Muurmannin rataa
pohjoiseen tulevat punajoukot aseista Kantalahdessa ja Vienan Kemissä, miehittivät
ne paikat ja heinäkuun alussa Sorokan sekä etenivät Muurmannin rataa
etelään Aunuksen kuvernementin rajalle Ontajoelle. Brittien leivissä toimiva suomalainen
punakaarti muuttui Muurmannin suomalaiseksi legioonaksi ja se eteni
Suomen rajalle häätäen valkoiset Kuusamon suunnan rajakylistä. Seuraavaksi britit
ja heidän avukseen saapunut ranskalaispataljoona kaappasivat Arkangelin, jossa
kommunisteja vastustavat venäläiset poliitikot perustivat Pohjoisalueen ylihallinto
-nimisen hallituksen. Britit ja ranskalaiset etenivät Arkangelista rataa pitkin Vologdaa
kohti ja Vienajokea Kotlasin suuntaan suunnilleen Arkangelin kuvernementin
etelärajoille.
Vienan Kemin miehitettyään britit olivat perustaneet siellä tilkkutäkkiarmeijaansa
vielä yhden apujoukon valkosuomalaisia vastustavista karjalaisista. Tämä
Karjalan otrjaadi lähti elokuussa 1918 valtaamaan Länsi-Vienaa valkoisilta, jotka
olivat pitäneet Uhtuan seutua hallinnassaan talvesta asti. Suomen valtio ei juuri tukenut
Vienassa toimivaa heimosoturiretkikuntaa, joten karjalaiset ajoivat valkoiset
rajan taakse lokakuun alkuun mennessä.
Neuvosto-Venäjä ei ollut mahtanut ympärysvaltojen päättäväiselle toiminnalle mitään,
vaan oli heikkouttaan menettänyt hallinnastaan kokonaisen kuvernementin.
Arkangelin kuvernementin väestökään ei aluksi juuri surrut eroaan Venäjästä, sillä
Venäjältä ei ollut koko vuonna tullut elintarvikkeita eikä palkkarahoja. Britit lupasivat
molempia. Heidän suojissaan Arkangelissa perustetun Pohjoisalueen ylihallinnon
onnistui alistaa Murmanskin alueneuvostokin alaisekseen ja syksymmällä
lopettaa koko neuvostojärjestelmä, jonka jälkeen Arkangelin kuvernementissa valittiin
vanhan hallintojärjestelmän mukaiset zemstvot ja kaupunkiduumat hallitsemaan.
Ne puolestaan peruivat kaikki bolševikkien ja vasemmisto-SR:ien hallituksen
uudistukset, mikä miellytti varakkaampia talonpoikia ja porvaristoa.
Kulkulaitoksen kaaoksen ja puhjenneen sisällissodan vuoksi Keski-Venäjältä ei
enää tullut leipäviljaa Aunukseen, jossa puhkesi nälänhätä kesällä 1918. Bolševikit
(keväästä 1918 lähtien kommunistit) saivat kaikki muut puolueet ja kansan vastaansa
kokoamalla elintarvikkeita talonpojilta pakolla kaupunkeihin, tasaamalla
viljelysmaita varakkaammilta köyhemmille talonpojille, perustamalla yhteiskunnan
alimmista köyhäinkomiteoita valvomaan neuvostojen toimintaa sekä mobili347
Venäjän Karjala ja Muurmanni 1914–1922
soimalla miehet ja hevoset puna-armeijaan. Kesäkuussa 1918 Aunuksenkaupungissa
oli talonpoikien kapina kommunisteja vastaan, mutta Petroskoista ja Lotinanpellosta
tulevat kommunistien asejoukot saivat kapinan kukistettua ilman verenvuodatusta.
Heinäkuun alussa kommunistit ja vasemmisto-SR:t puolestaan saivat
tarpeekseen toisistaan. Kommunistit voittivat vasemmisto-SR:t taisteluissa
Moskovassa 4.7. ja viikkoa myöhemmin Petroskoin kommunistit riisuivat vasemmisto-
SR:t aseista, erottivat heidät kuvernementin hallinnosta ja asettuivat johtamaan
Aunusta yksinvaltaisesti. Kohta Aunuksessakin ryhdyttiin järjestelmälliseen
punaiseen terroriin entisiä hallitsevia luokkia kohtaan. Elintarvikepulaa yritettiin
purkaa lähettämällä aseistettuja työläisosastoja erityisillä junilla noutamaan viljaa
Etelä-Venäjältä. Suomi käytti syyskuussa 1918 hyväkseen Aunuksen elintarvikepulaa
liittämällä Repolan kunnan itseensä.
Ensimmäinen maailmansota päättyi keskusvalloissa puhjenneisiin vallankumouksiin
marraskuussa 1918, jolloin Itävalta ja Saksa tekivät aselevon ympärysvaltojen
kanssa. Ympärysvallat jatkoivat Venäjän saartoa ja Suomen hallitus ryhtyi niiden
liittolaiseksi, odottaen saavansa palkaksi Suomelle laajennusta Itä-Karjalasta. Neuvostovaltaa
Suomeen paenneet karjalaiset perustivat omia komiteoitaan Suomessa
vedotakseen maailmansodan rauhankonferenssissa Pariisissa Itä-Karjalan Suomeen
liittämisen puolesta. Toisaalta Muurmannin radan brittijoukkoihin kuuluvassa
Karjalan legioonassa kehittyi talven mittaan liike, joka ajoi itsehallintoa Karjalalle
tai täyttä itsenäisyyttä brittien suojelussa. Tämä liike piti karjalaisten edustajainkokouksen
Vienan Kemissä helmikuussa 1919 ja kokouksessa valittu kansalliskomitea
lähetti sekin edustajiaan Pariisiin.
Interventiota Pohjois-Venäjällä johtavat britit pitivät Arkangelissa istuvaa venäläisten
Pohjoisalueen väliaikaishallitusta tehottomana ja välittivät Arkangeliin ensin
kenraali Maruševskin ja sitten kenraali Millerin, joista tuli vuoden 1919 alussa
ympärysvaltojen suojeleman Pohjois-Venäjän valkoisten joukkojen komentaja ja ylipäällikkö.
Muurmannin venäläinen hallintopäällikkö Jermolov sai brittiläisten joukkojen
komentajan kenraali Maynardin kannattamaan ajatusta etenemisestä Aunuksen
kuvernementtiin, että sikäläinen miesväki saataisiin kasvavien valkoarmeijoiden
miehistöksi. Kasvava valkoarmeija voisi sitten vallata Petroskoin ja edetä edelleen
Pietaria kohti. Tämän vuoksi brittien Karjalan legioona valtasi tammikuussa 1919
Rukajärven ja helmikuussa britit ottivat Muurmannin radan Sekeen aseman punaisilta.
Maynard olisi hyökännyt ehkä edelleenkin, mutta punaiset valtasivat idempänä
Šenkurskin kihlakuntakaupungin briteiltä ja valkoisilta tammikuun lopulla, jolloin
Maynard joutui antamaan enimmät brittijoukkonsa Arkangelin suunnan rintamille.
Suomessa karelianistit, heimoaktivistit ja heidän puuteollisuusvaikuttajista
koostuva rahoittajaryhmänsä eivät uskoneet aluelaajennuksien toteutuvan Pariisin
rauhanneuvottelujen kautta. He ryhtyivät jo joulukuussa 1918 valmistelemaan
sotaretkeä Itä-Karjalaan, että karjalaisten asuttamat Aunuksen kuvernementin osat
saataisiin liitettyä Suomeen. He käyttivät hyväkseen Aunuksessa talven 1918–1919
mittaan sattuneita, lähinnä nälästä ja puna-armeijan mobilisaatiosta johtuneita
kapinanpoikasia sekä levottomuuksia Suomen ja Venäjän rajalla perustellakseen
vapaajoukkojen varustelunsa maan hallitukselle. Eduskunnassa sosiaalidemokraatit
vastustivat hyökkäysaikeita, mutta valtionhoitajaksi noussut kenraali Manner348
Venäjän Karjala ja Muurmanni 1914–1922
heim tuki niitä ja ne jatkuivat puolisalaisesti koko talven. Hallitus nimitti retkikunnalle
päällikön, mutta jääkärimajuri von Hertzenin johtamat retken puuhamiehet
toimivat pitkälti omine nokkineen suojeluskuntajärjestön avulla.
Niinpä Aunuksen valtaamiseen tähtäävä vapaaehtoisten sotaretki alkoi huhtikuun
1919 neljännellä viikolla. Suomalaiset vapaajoukot etenivät nopeasti Aunuksenkaupunkiin
ja Petroskoin lähistölle, mutta eivät saaneet Muurmannin rataa pysyvästi
poikki. Puna-armeija torjui parhaillaan valkoisten venäläisten suurhyökkäystä
Uralilta, mutta Pietarista riitti Aunukseenkin sen verran joukkoja, että suomalaiset
saatiin pysäytettyä ja Aunuksenkaupunki vallattua takaisin toukokuun
alussa. Aunuksenkaupungin suunnassa rintama asettui Tuulosjoelle ja Petroskoin
suunnassa kaupungin länsipuolelle. Suomalaisten sotavarusteluja haittasi kovasti
se, että retken rahoittajien laatima miehityshallinto, Aunuksen toimikunta, ei tullut
toimeen Suomen hallituksen kanssa, eikä von Hertzenin johtama retkeläisten päällystö
Suomen yleisesikunnan kanssa. Toukokuun alussa vapaaehtoisten värvääjät
perustivat Aunukselle väliaikaishallituksen aunuslaisista isännistä ja Suomen yleisesikunta
nimitti retken ylipäälliköksi eversti Sihvon. Saadakseen apua Suomesta
toimikunnan ja von Hertzenin oli alistuttava näiden johtoon. Yllätysmomentti oli
kuitenkin jo menetetty, eikä punaisista enää saatu ratkaisevaa voittoa. Aunuslaisetkaan
eivät alkumenestyksen jälkeen innostuneet suomalaisten saapumisesta, sillä
valtaan nousivat samat isännät ja porvarit, jotka olivat hallinneet ennen vallankumousta.
Suomalaisten tuella nämä pitivät tiukkaa kuria ja kostivat vallankumous-
ja kommunistiaikana kokemansa vääryydet kiivaalla valkoisella terrorilla.
Muurmannin radan valkoiset venäläisupseerit ja britit pitivät Aunukseen hyökkääviä
Suomen valkoisia lähinnä rosvoina. Valkoiset pelkäsivät suomalaisten valtaavan
Petroskoin ennen heitä, joten he suostuttelivat kenraali Maynardin johtamaan
brittiläis-serbialais-venäläis-karjalaisen armeijansa hyökkäämään etelään
toukokuussa 1919. Maynardin teknisesti ylivoimaiset joukot löivät punaiset nopeasti
Muurmannin radalla ja valtasivat Karhumäen. Idempänä venäläiset valkoiset
etenivät Poventsaan nostaen matkallaan kommunisteista kärsineet talonpojat mukaan
joukkoihinsa. Talonpojat nousivat kapinaan punaisten selustassa Šungunniemellä
ja Äänisen itäpuolella, mutta kommunistit toivat sinne joukkoja Petroskoista
laivoilla ja saivat kapinaseudut rajattua. Maynardin joukkojen eteneminen päättyi
kesäkuussa, kun Yhdysvaltojen, Ranskan ja Serbian lähettiläät alkoivat vaatia joukkojensa
vetämistä pois Pohjois-Venäjän rintamilta. Maailmansodan rauhansopimuskin
allekirjoitettiin Pariisissa kesäkuun lopussa. Tämän jälkeen Ison-Britannian
hallituksen interventiota kannattaville tahoille kävi hankalaksi perustella parlamentille
alunperin maailmansodan vuoksi alkaneen intervention jatkamista. Kun
Siperiasta länteen hyökkäävien valkoisten eteneminen pysähtyi Vjatkan itäpuolelle
ja muuttui heinäkuussa vetäytymiseksi, britit alkoivat valmistella joukkojensa vetämistä
Pohjois-Venäjältä.
Suomen hallitus oli kesäkuussa 1919 ryhtynyt aktiivisesti Aunuksen retken
taakse. Se salli lisäjoukkojen värväämisen ja antoi Aunuksen väliaikaishallitukselle
lainaa. Retken ylipäällikkö eversti Sihvo sai ohjeet vallata Petroskoi: sitä saatettiin
käyttää panttina, että valkoisten venäläisten Siperian Omskissa istuva korkein hallitsija
amiraali Koltšak tunnustaisi Suomen eron Venäjästä. Ennen hyökkäystä Petroskoihin
suomalaiset ja heidän aunuslaiset tukijansa valtasivat punaisilta Keski349
Venäjän Karjala ja Muurmanni 1914–1922
Aunuksen kuntia ja etenivät kiinni kenraali Maynardin joukkoihin, joiden kanssa
suomalaiset jopa suorittivat kesä- ja heinäkuun mittaan pieniä yhteisoperaatioita.
Kesäkuun toisella viikolla alkanut hyökkäys Petroskoihin kuitenkin epäonnistui,
kun kahden kuukauden sopimukset tehneiden suomalaisvapaaehtoisten enemmistö
lähti kotiin kesken hyökkäyksen.
Kesäkuun 1919 lopulla punainen 7. armeija oli saanut torjuttua Viron rajoilta
Pietaria kohti hyökkäävän valkoisen venäläisen Pohjoisarmeijakunnan ja saattoi
siirtää joukkoja Aunuksessa toimivan 1. divisioonan tueksi. Laatokalle tulleet Itämeren
laivaston ja Äänisen laivueen alukset kuljettivat suomalaisten selustaan Viteleeseen
maahanlaskujoukon. Suomalaisten eteläinen rintama kaatui. Punaiset valtasivat
vähin tappioin Tuuloksen ja Viteleen sekä etenivät Suomen rajalle. Samaan
aikaan punaiset hyökkäsivät myös Petroskoista, jonka liepeille edenneet suomalaisjoukot
vetäytyivät länteen.
Heinäkuussa Suomen valtiojärjestys muuttui: valtionhoitaja Mannerheim erosi
ja eduskunta valitsi maan presidentiksi Ståhlbergin, joka ei kannattanut rajansiirtoja
asein. Siksi valtio lopetti Aunuksen retkikunnan avustamisen ja elokuussa
punaiset saivat ajettua sen jäännökset Suomeen. Ainoana retkikuntalaisten valtaamana
alueena Suomi varmisti vakituisin joukoin itselleen Porajärven kunnan. Hallituksen
rahoilla ylläpidetty, pakolaisista koottu Aunuslainen taistelukoulu miehitti
vielä Laatokan pinnassa Venäjän puolella Rajakonnun kylää, josta kahakoitiin punaisten
kanssa ajoittain.
Brittien ja valkoisten venäläisten sotatoimet punaisia vastaan sujuivat loppukesän
1919 vaihtelevalla menestyksellä. Suomalaisten kanssa toimineet keskiaunuslaiset
sekä Šungunniemen venäläiset talonpojat liittyivät valkojoukkoihin, joita britit
huolsivat ja varustivat. Ne valtasivat heinäkuun kuluessa Käppäselän ja Šungunniemen
sekä yrittivät edetä kohti Puudosia Äänisen takana. Ennen lopullista poistumistaan
britit suorittivat Pohjois-Venäjän rintamilla vielä sarjan sotatoimia, joiden
tarkoitus oli tuhota punaisten elävää voimaa niin, etteivät nämä olisi valkoisten
kimpussa heti brittien lähdettyä. Muurmannin radalla tämä brittien viimeinen
hyökkäys syyskuun alkupuolella kaatoi punaisten rintaman ja sai nämä pakenemaan
Kontupohjaan asti.
Britit jättivät rintaman syyskuun 1919 puolivälissä ja evakuoivat viimeiset joukkonsa
Murmanskista kuukautta myöhemmin. Valkoiset jäivät yksin. Punaiset ryhtyivät
heti syyskuussa aktiivisiin sotatoimiin vallaten Bolšoi Klimetski -saaren Äänisjärvessä
ja laskien joukkoja valkoisten Muurmannin radan joukkojen selustaan Lismaan,
josta valkoisten oli paettava Käppäselkään. Lokakuussa punainen Äänisen laivue
ja sille alistettu, Aunuksen punaisten paras 6. suomalainen rykmentti valtasivat
Šungunniemen ja yhdessä Äänisen itärantaa pohjoiseen etenevien punajoukkojen
kanssa yrittivät ottaa Poventsan. Valkoiset saivat kuitenkin torjuttua punaiset
Poventsan luona ja marraskuun alussa estettyä näiden yrityksen vallata maahanlaskulla
Karhumäki. Äänisjärven jäätyessä punaisten sotalaivueen oli palattava talvehtimaan
Petroskoihin, jolloin valkoiset saivat taas yliotteen. Marraskuussa he valtasivat
taas Šungunniemen ja Klimetski-saaren sekä etenivät Äänisen takana Puudosin
lähelle. Punaiset yrittivät joulukuun alussa vielä kiertää valkoisten Muurmannin radan
rintaman taakse Kedrojärveä pitkin, mutta valkoiset torjuivat heidät. Talven tullen
sotatoimet asettuivat ja osapuolet alkoivat odottaa, mitä tuleman pitäisi.
350
Venäjän Karjala ja Muurmanni 1914–1922
Venäjän sisällissota ratkaistiin loka-marraskuussa 1919 Pietarin luona ja Moskovan
eteläpuolella käydyissä taisteluissa, joissa puna-armeija löi kenraalien Judenitš ja
Denikin johtamat valkoarmeijat. Pohjois-Venäjän valkoiset olivat liian heikkoja
vaikuttaakseen näihin taisteluihin juuri mitenkään. Pohjoisten valkojoukkojen paras
aines koostui paikallisista kommunismia vihaavista talonpojista, jotka eivät
kuitenkaan halunneet lähteä kauas kotiseuduiltaan kommunismia kukistamaan.
Maailmansodan aikana vienankarjalaiset kansallisaatteen puuhamiehet olivat
siis jakaantuneet suomen- ja brittiläismielisiin. Britit eivät kuitenkaan olleet kovin
innostuneita karjalaisista, vaan uskoivat valkoisia venäläisupseereita näiden väittäessä
Karjalan otrjaadissa koottua kansalliskomiteaa salakommunisteiksi. Karjalan
otrjaadi oli sitten hajotettu kesällä 1919 ja sen miehistö lähinnä karannut kotiin.
Kansalliskomitea kääntyi nyt Suomessa olevien karjalaispakolaisten puoleen ja heinäkuussa
Uhtualla pidetyssä kokouksessa brittiläis- ja suomalaiskarjalaiset olivat
yhdessä perustaneet väliaikaistoimikunnan johtamaan vienankarjalaisten kansallista
toimintaa.
Yrittäessään mobilisoida vienankarjalaisia joukkoihinsa syksyllä 1919 Pohjois-
Venäjän valkoinen hallitus sai karjalaiset vastaansa. Keski-Vienan kunnat kieltäytyivät
antamasta miehiään valkoarmeijaan, jolloin valkoinen hallintojohtaja Jermolov
lähetti Vienaan rankaisuretkikuntia joulukuussa 1919. Uhtualla valittu väliaikaistoimikunta
kuitenkin asettui vastarinnan johtoon, karjalaiset perustivat asejoukkoja
ja ne saartoivat sekä vangitsivat suurimman valkoretkikunnan Kiestingissä
joulun jälkeen. Valkoisella hallinnolla ei ollut väkeä karjalaisten kukistamiseen,
joten se ryhtyi neuvottelemaan karjalaisten kanssa.
Valkoiset tiedostivat heikkoutensa. He yrittivät neuvotella myös Suomen hallituksen
kanssa, mutta se ei ollut kiinnostunut auttamaan. Päin vastoin, tammikuussa
1920 Suomen hallitus lähetti sotilasretkikunnan Petsamoon ottamaan sataman
valkoisilta Suomen haltuun, sillä Suomelle piti saada jalansija Pohjoisen jäämeren
rannalta.
Punaiset eivät olleet aikoneet hyökätä pohjoisessa tosissaan ennen kevättä 1920.
Pohjois-Venäjän valkojoukot olivat kuitenkin niin hajoamistilassa, että punaisten
tehdessä paikallisia hyökkäyksiä Arkangelin suunnassa sikäläiset valkoiset rintamat
sortuivat, miehistö hajaantui koteihinsa ja upseeristo sekä poliitikot pakenivat
Arkangelista jäänmurtajalla 19.2.1920. Punaiset miehittivät Arkangelin kahta päivää
myöhemmin.
Kenraali Millerillä oli aikomus jatkaa taistelua Muurmannilla, mutta samaisena
21. päivänä Murmanskissa puhkesi vallankumous ja siitä kuultuaan Muurmannin
radan valkojoukkojen komentaja kenraali Skobeltsyn lähti pakoon Suomeen. Punaiset
lähtivät etenemään, valkojoukot hajosivat ja kahdessa viikossa punaiset etenivät
Murmanskiin asti.
Valkoiset voitettuaan punaisilla oli seuraavaksi suunnitelmissaan levittää kommunismi
Pohjois- ja Keski-Eurooppaan sekä Lähi-itään, minkä vuoksi he suunnittelivat
maaliskuusta 1920 alkaen aloittavansa keväällä hyökkäyksen Suomeen, Puolaan
sekä Taka-Kaukasian hiljattain itsenäistyneisiin maihin Georgiaan, Azerbaid•aniin
ja Armeniaan. Maaliskuussa punaiset kokeilivat suomalaisten puolustusta hyökkäämällä
Murmanskista hiihtopataljoonalla länteen ajaen Suomen joukot Petsa351
Venäjän Karjala ja Muurmanni 1914–1922
mosta Suomeen, sekä hyökkäämällä kahdella rykmentillä Suomen hallitseman
Porajärven kuntaan. Suomalaiset torjuivat punaiset siellä.
Keski-Vienassa punainen hiihtopataljoona eteni väliaikaistoimikunnan hallitsemalle
Uhtualle. Väliaikaistoimikunta kokosi sinne Vienan kylien edustajista maakuntapäivät,
jotka päättivät huhtikuussa 1920 Vienan eroavan Venäjästä itsenäiseksi
valtioksi sekä valitsivat väliaikaishallituksen. Neuvosto-Venäjän johto pelasi aikaa
Suomen kanssa ja ryhtyi aseleponeuvotteluihin Karjalan kannaksen Rajajoella
huhtikuussa. Kommunistit ajattelivat tekevänsä myönteisen eleen ja vetivät joukkonsa
pois Vienan väliaikaishallituksen mailta neuvottelujen aluksi. Kelirikollakin
oli osuutta asiaan, sillä sen aikana punajoukkojen yhteydet ja huolto olivat poikki.
Rajajoen neuvotteluiden aikana punaiset järjestelivät joukkojaan ja toivat niitä
Karjalaan ja Pietarin seudulle lisää. Neuvottelut menivät sanasodaksi ja katkesivat
huhtikuun 1920 neljännellä viikolla. Punaisten 1. divisioona lähti saman tien etenemään
Muurmannin radalta erämaan poikki kohti Suomen rajaa. Venäjän toisessa
päässä Kaukasuksella punaisten armeija hyökkäsi Azerbaidza niin.
Samaan aikaan Puolan armeija kuitenkin ryhtyi valtaamaan punaisilta Ukrainaa
ja löi vastassaan olevat punajoukot, mikä sekoitti punaisten suunnitelmat.
Myös Krimillä toimivat Etelä-Venäjän valkoiset jatkoivat taistelua. Neuvosto-Venäjän
johto päätti lykätä Suomen valtausta ja siirsi Pohjois-Venäjän joukkonsa Puolan
rintamalle. Pitääkseen Suomen rauhallisena Venäjän hallitus ryhtyi rauhanneuvotteluihin
Suomen kanssa Tartossa toukokuussa.
Rauhanneuvotteluissa suomalaiset halusivat Petsamon satamakseen ja Itä-Karjalan
kansalle oikeuden päättää, kuuluako Suomeen vai Venäjään. Argumentteinaan he
käyttivät samoja kansallisen itsemääräämisoikeuden propagandakliseitä, joita
kommunistit olivat tottuneet käyttämään. Vastavedoksi kommunistit keksivät ryhtyä
perustamaan Karjalasta itsehallintoaluetta Venäjän yhteyteen. Ajatuksen alullepanija
oli suomalaisten pakolaiskommunistien kärkiryhmään kuuluva tohtori Edvard
Gylling, joka saapui Ruotsista Venäjälle Karjalan itsehallintoa varten. Gylling
oli jo Ruotsissa suunnitellut tällaista heimokotimaata, jossa suomalaiset kommunistit
johtaisivat sukulaiskansalaisiaan kehittämään sosialistista yhteiskuntaa. Ajan
mittaan Karjala kehittyisi kapitalistisen Suomen ohi ja sieltä käsin kommunismia
voitaisiin levittää Suomeen.
Niinpä Venäjän neuvostojen toimeenpaneva keskuskomitea antoi 8.6.1920 asetuksen
Karjalan työväenkommuunin perustamisesta Venäjän yhteyteen. Kommuuni
oli tarkoitus perustaa Aunuksen ja Arkangelin kuvernementin karjalaisten asuttamista
alueista, joiden rajoja ei asetuksessa kuitenkaan määritelty. Gylling sai
kommuunin johtoryhmän eli vallankumouskomitean puheenjohtajuuden ja lähti
Petroskoihin. Siellä Aunuksen kuvernementin ja Vienan Kemin kihlakunnan venäläiset
kommunistijohtajat suhtautuivat häneen ja kommuuniajatukseen kielteisesti,
koska pelkäsivät menettävänsä oman valtansa Gyllingille. Lenin oli kuitenkin Gyllingin
takana. Kesän mittaan Gylling puhui Aunuksen komissaarit taakseen saamalla
nämä uskomaan, että heidän valtapiirinsä laajenee, kun karjalaisten asuttama
Arkangelin kuvernementin Vienan Kemin kihlakunta liitetään Aunuksen kuvernementtiin.
Heinäkuussa 1920 Petroskoissa sitten pidettiin Karjalan työtätekevien
edustajainkokous, jossa Gyllingin vallankumouskomiteaan valittiin lisää jäse352
Venäjän Karjala ja Muurmanni 1914–1922
niä, ja kommuunin rajat määriteltiin Moskovassa. Gylling olisi halunnut kommuuniinsa
myös Aleksandrovskin kihlakunnan, mutta sen väestöstä enemmistö oli
venäläisiä ja Venäjän korkein kansantalousneuvosto piti Murmanskin tärkeän sataman
mieluummin omassa hallinnossaan. Siksi se jäi Arkangelin kuvernementille ja
erotettiin myöhemmin omaksi kuvernementikseen.
Vienan väliaikaishallitus yritti tehdä vastarintaa Muurmannin radalta levittäytyvälle
kommunismille. Väestö suuttui punajoukkojen harjoittamaan väkivaltaan,
elintarvikkeiden anastukseen ja kyytivelvollisuuteen, joten väliaikaishallitus sai
Vuokkiniemellä kesäkuussa 1920 pidetyillä toisilla maakuntapäivillä osan vienalaisista
päättämään vastarinnasta punaisia vastaan. Vienalaisten sissijoukot sotivat
Uhtualta ja Kiestingistä hyökkääviä punaisia vastaan elokuun alkuun, jolloin niiden
oli vetäydyttävä Suomeen. Etelämpänä Kiimasjärvellä punajoukot löivät
väliaikaishallituksen alaiset suojeluskunnat elokuussa. Loppusyksystä kommunistit
alistivat passiivista vastarintaa yrittävät Muurmannin radan pinnan Suikujärven ja
Tunkuan kunnat. Pohjoisimmassa Vienassa liikkui sissiryhmiä talveen asti.
Suomen ja Venäjän rajat sovittiin Tartossa 14.10.1920 tehdyssä rauhansopimuksessa.
Suomi sai Petsamon ja sinne johtavan maakaistaleen. Suomen vuosina
1918 ja 1919 liittämät Repolan ja Porajärven kunnat sovittiin palautettaviksi Venäjälle.
Suomi sai oikeuden valvoa, ettei niiden väestön kansallisia oikeuksia poljettaisi.
Suomi luovutti Repolan ja Porajärven helmikuussa 1921. Gyllingin lähettämät
kommunistit toteuttivat kunnissa puolueensa politiikkaa niin kärjistetysti, että
osa väestöstä pakeni Suomeen, mutta mielestään tyydyttävän rauhan saanut Suomen
hallitus ei enää välittänyt puuttua asiaan.
Tarton rauhan jälkeen suomalaiset kommunistit ryhtyivät kehittämään Neuvosto-
Karjalaa värväämällä sinne lisää suomalaisia asutukseen eri puolilta Venäjää. Petroskoissa
perustettiin suomalainen opettajaseminaari ja muita suomalaisia laitoksia
ja järjestöjä. Gylling taisteli venäläisen byrokratian kanssa Moskovassa asti saadakseen
suunnittelemansa vesivoimalan ja paperitehtaan paperilta käytäntöön.
Moskovasta tuli rahaa ja verohelpotuksia. Teitä rakennettiin ja puhelinlinjoja vedettiin.
Vaikka sisällissota olikin päättynyt, ei kurjuus silti vähentynyt. Karjalasta oli
alettu kerätä elintarvikkeita pakolla Pietariin heti akuutin nälänhädän asetuttua
vuonna 1920 ja tämä johti uuteen nälänhätään heti 1921. Väestö mobilisoitiin pakkotöihin
Muurmannin radan korjaukseksi ja polttopuun hakkaamiseksi Pietariin.
Nuoriso joutui sotapalvelukseen puna-armeijaan. Muualta tulleet suomalaiset ja
venäläiset kommunistit hallitsivat väkivallalla. Neuvostovalta oli selvästi muuttunut
vuodesta 1917, eikä mitenkään parempaan suuntaan. Kommunismin todellisuus
oli pettymys monille, jotka olivat vastustaneet brittejä ja valkoisia sekä kuvitelleet
elämän parantuvan heti kun heistä päästäisiin.
Suomessa heimoaktivistit ja Venäjältä paenneet karjalaiset eivät olleet istuneet
kädet ristissä, vaan etsivät tukea kommunismia vastaan Suomen valtiota palvelevilta
hengenheimolaisiltaan, Keski-Euroopan valkoisilta venäläisjärjestöiltä ja Kansainliitolta.
Aunuksen ja Vienan väliaikaishallitukset sekä Repolan ja Porajärven
kuntien pakolaisten johtajat perustivat joulukuussa 1920 johtoelimekseen Karjalan
keskushallituksen, joka toimi yhdessä viipurilaisen Karjalan kansalaisliiton ja hel353
Venäjän Karjala ja Muurmanni 1914–1922
sinkiläisen Karjalan liitto Pro Carelia -järjestön kanssa. Näillä oli kytköksiä Suomen
suojeluskuntien johtoon, yleisesikuntaan, puu- ja paperiteollisuusvaikuttajiin
sekä Neuvosto-Karjalaa vakoilevaan Etsivään keskuspoliisiin. Karjalan keskushallituksen
asiamiehet propagoivat Itä-Karjalassa aktiivisesti sekä järjestivät vastarintaa
kommunisteja vastaan toimittamalla aseita asevelvollisuuskarkureille ja järjestämällä
kommunistien murhia. Vastarintamiehet perustivat toimintansa keskukseksi
Karjalan metsäsissit -järjestön kesällä 1921.
Syksyllä 1921 Neuvosto-Venäjän johto ilmeisesti päätti alkaa painostaa Suomea
sodalla saadakseen Suomen hallituksen mukaan tukahduttamaan Itä-Karjalan vastarintaliikettä.
Pietarin sotilaspiiri mobilisoi miesväkeä, myös Neuvosto-Karjalassa.
Samalla Karjalassa alettiin kantaa korjatusta sadosta luontaisveroa. Metsäsissit katsoivat
väestön saaneen tarpeekseen kommunisteista ja alkoivat lokakuun lopulla
pitää Vienan Karjalassa kuntien edustajainkokouksia, joissa lietsottiin kapinahenkeä.
Marraskuun alussa Tunkuan kunnassa puhkesi kapina, joka levitettiin äkkiä
lähes koko Vienan Kemin kihlakuntaan sekä naapurikihlakuntienkin puolelle.
Kommunistit joutuivat pakenemaan Muurmannin radalle, jonka sissit katkaisivat
parista kohtaa polttamalla siltoja.
Suomessa heimoaktivistit ryhtyivät heti järjestämään avustusta kapinallisille.
Helsingissä perustettiin aktivistien Karjalan komitea ja Karjalan keskushallituksen
alainen sotaesikunta. Karjalan kansalaisliiton Itä-Karjalan komitea ja valtion pakolaisavun
johtoelimet tehostivat toimintaansa toimittaakseen elintarvikkeita, vaatetta
ja lääkintähuoltoa Itä-Karjalaan. Suojeluskuntajärjestö järjesti vapaaehtoisvärväyksen
ja vapaaehtoisten ylipäälliköksi ryhtyi majuri Paavo Talvela. Joulukuun
1921 alussa suomalaiset vapaaehtoisjoukot valtasivat Lieksasta käsin Repolan sekä
etenivät Porajärvelle. Suomalainen sissiryhmä yritti hiihtää Salmista katkaisemaan
Syvärin rautatiesiltaa, mutta punaiset saivat estettyä sen.
Sissijoukot järjestettiin pohjoisessa Kiestingin suuntaan toimivaksi Vienan rykmentiksi
ja lännessä Vienan Kemiä kohti taistelevaksi Metsäsissirykmentiksi. Porajärvellä
toimi Repolan pataljoona. Yhteensä sissejä oli noin 3000, joista ehkä 500
suomalaisia vapaaehtoisia. Karjalan keskushallitus johti hallintotoimintaa ja sen
alaisina toimivat entinen Vienan väliaikaishallitus Uhtualla, Karjalan metsäsissien
johtokunta Kiimasjärvellä sekä Repolan ja Porajärven kuntien hallinto.
Kapinan kukistamista yrittivät ensin Vienan Kemin sotakomissariaatti ja sitten
Pietarin sotilaspiiri, mutta venäläiset punajoukot olivat huonosti varustettuja talvisotaan
erämaassa ja sissit torjuivat heidät Rukajärven ympäristössä ja pohjoisessa
Kokkosalmella käydyissä taisteluissa tammikuun 1922 puoliväliin asti. Vasta Moskovan
sodanjohdon puututtua asiaan Itä-Karjalaan saatiin tuotua tarpeeksi pystyviä
joukkoja sekä huoltoa varten kulkuneuvoja. Sissit eivät saaneet katkaistua
Muurmannin rataa pysyvästi.
Suomen hallitus oli joutunut kapinan vuoksi Neuvosto-Venäjän ulkoasiain
kansankomissariaatin noottien ja Suomen porvarillisten piirien vastarinnan väliin.
Hallitus katsoi kapinallisten avustamista läpi sormien, kunnes Neuvosto-Venäjä alkoi
koota joukkoja Suomen rajalle Karjalan kannakselle ja sen hallituksen nootit
saivat uhkaavan sävyn. Pietarissa toimiva Suomen kommunistisen puolueen keskuskomitea
lietsoi kumousta Suomessa ja sen lähettämä retkikunta teki tammikuun
1922 lopussa läskikapinana tunnetun kiihotus- ja kapinaretken Sallassa. Sa354
Venäjän Karjala ja Muurmanni 1914–1922
malla puna-armeijan partiot alkoivat tehdä rajaloukkauksia etelämpänä. Suomi ja
karjalaiset olivat vedonneet kriisin ratkaisemiseksi Kansainliittoon, mutta sen
protestit olivat yhtä tyhjän kanssa, ja ymmärtäessään, ettei liitto kykene auttamaan,
Suomen hallitus päätti tehdä venäläisille mieliksi välttääkseen uhkaavan sodan.
Avustus kapinallisille katkaistiin tammikuun lopussa.
Sissejä vastassa oli kymmenkertainen ylivoima ja menetettyään lännestä tulevan
tuen heidän oli helmikuun 1922 puoleenväliin mennessä vetäydyttävä Suomen
puolelle. Koko kapina-alueen väestö siirtyi heidän edellään Suomeen ja tällä lailla
Suomi sai huollettavakseen jopa 12 000 pakolaista lisää. Heimoaktivistien seuraava
projekti olikin avustuksen järjestäminen, ja sitä varten perustettiin Akateeminen
Karjala-Seura. Kolmasosa pakolaisista palasi Venäjälle seuraavien neljän vuoden
kuluessa, mutta loput asettuivat Suomeen."
Olipa miekka miestä myöten, kalpa kantajan mukahan,
jonka kuu kärestä paistoi, päivä paistoi lappeasta,
tähet västistä välötti, hevonen terällä hirnui,
kasi naukui naulan päässä, penu putkessa puhusi.

Carl-Fredrik Geust

Re: Muurmannin legioona ja Karjalan Rykmentti

Post by Carl-Fredrik Geust »

Hei,
haluan tässä yhteydessä kiinnittää huomiota myös omaan kirjoitukseeni "Venäjän sisällissodassa surmansa saaneet suomalaiset punakaartilaiset" kirjassa Suomalaiset ensimmäisessä maalimansodassa (julkaistu valtioneuvoston Sotasurmat 1914-1922 projektin puitteessa, Valtioneuvoston kanslian julkaisusarja 6/2004, myös netissä http://vnk.fi/julkaisukansio/2004/j06-s ... pdf/fi.pdf).

Tässä artikkelissa käsittelen laajasti suuomalaisia Venäjän sisällisodan eri rintamilla, sekä Muurmannin legioonaa että myös heimosotiin liittyviä taisteluja.
Carl-Fredrik Geust

1900
kers
kers
Posts: 132
Joined: Tue Jan 22, 2008 15:55

Re: Muurmannin legioona ja Karjalan Rykmentti

Post by 1900 »

Joko mainittiin teokset: Suomalaiset Venäjän sisällissodassa 1917-1922, Mikko Harjula . Punapäällikkö Verner Lehtimäki, Kimmo Lehtimäki. Käsittelevät myös ko. aihetta.

perunankuorija
erikmest
erikmest
Posts: 338
Joined: Sun Nov 13, 2011 17:28

Re: Muurmannin legioona ja Karjalan Rykmentti

Post by perunankuorija »

Maanantaina 7.10. TV1 21.30. tulee dokmentti tästä aiheesta.

http://yle.fi/ohjelmat/2357104

1st Sergeant
res luutn
res luutn
Posts: 992
Joined: Tue Mar 28, 2006 10:01
Location: Häme
Contact:

Re: Muurmannin legioona ja Karjalan Rykmentti

Post by 1st Sergeant »

Hyvä kun tästä aiheesta tulee suurelle yleisölle suunnattua tietoa!
Olipa miekka miestä myöten, kalpa kantajan mukahan,
jonka kuu kärestä paistoi, päivä paistoi lappeasta,
tähet västistä välötti, hevonen terällä hirnui,
kasi naukui naulan päässä, penu putkessa puhusi.

Post Reply

Return to “Ulkomainen sotahistoria”