Kerttu Nuortevan tapaus nousee aika ajoin pintaan ja siihen on liittynyt kaikenlaisia huhuja. Mannisen kirjasta selviää, miten homma oikeasti meni.
Nuorteva oli toiminut tiedustelutehtävissä jo ennen sotaa ja osana suuria puhdistuksia saanut kolmen vuoden tuomion, kun ei ollut osannut riittävästi epäillä työtovereitaan näiden tuholaistoiminta-aikeista (pitää varmaan omalla työmaalla skarpata..). Parantaakseen mainettaan Kerttu pyrki ulkomaantoimintaan ja hyväksyttiinkin. Aika vähäisen ja kovin vaihtelevatasoisen kouluuksen jälkeen hänet pudotettiin Etelä-Suomen (90 km väärän paikkaan..), josta hän hakeutui Hella Vuolijoen luo. Kovasti apua ei Vuolijoelta tullut, useimmat muutkin "varmat" kontaktit tuottivat vesiperän - yksi sentään toimi. Epäilykset kuitenkin heräsivät ja eräät Nuortevan virheet johtivat etsijät jälijille. Pidätyd, kuulustelut ja oikeudenistunto, joka päättyi kuolemantuomioon.
Erityisesti jäi kirjasta kaksi asiaa mieleen:
- Neuvostoliitossa tiedettiin kovin vähän Suomen oloista jopa vakoilupiireissä, missä nyt useimmat perusasiat luulisi olevan selvillä. Vakoilu oli aika usein hyvin amatöörimäistä ja sattumanvaraista.
- Suomessa oli ihan kohtuullinen määrä vihollisen asiamiehiä ja muita myötäilijöitä. Kaikkia ei koskaan saatu kiinni ja tuomitutkin päästettiin vapaaksi heti rauhanteon jälkeen. Se rauha sitten puhdisti heidät maanpetoksesta???
Kirjassa on hyvät "tietoruudut" keskeisistä vakoiluhenkilöistä - mm. Jartsevista.
Jätetään jotain mahdollisten lukijoiden selviteltäviksi - kuten pantiinko Nuortetevan tuomio täytäntöön ja mitä Hella Vuolijoki painoi noihin aikoihin (pulska tätihän se oli..).
Kirja antoi mielenkiintoisen ja suhteellisen neutraalin näkökulman Suomessa tapahtuneeseen vakoilu- ja maanpetostoimintaan - mielenkiintoista..
