Keskustelua asehistoriasta ja militariasta

Harva lienee perehtynyt vanhan ysiykkösen sielunelämään, mutta koitetaan nyt jotakin. Minulla on tässä virittelyn alla ei niin keräilyllinen 1942 Tikkakoski, jossa on erinomaisen hyvä piippu. Kun pystyä/polvea ei tahdo raaskia harjoitella varsinaisella kisakoneella, ajattelin tehdä "ryssästä" käyttöpelin. Aseen sovitukset ovat tyypillistä sota-ajan varikkolaatua, eli pari peltiä vastinkorokkeen takana, minkä seurauksena piippu osoittaa vapaana hieman yläviistoon taipuen kädensuojus paikoillaan kiinni etutukkiin. Pahasta jännitystilasta huolimatta ase kävi takavuosina varsin tarkasti niillä satunnaisilla viiden laukauksen kasoilla, joita tuli penkistä ammuttua.

Entrasin lukonkehyksen sovitusta tuossa juuri lisäämällä 0,6 mm sinkityn teräspellin kehyksen hännän alle. Piipun sovitus etutukkiin on käsittääkseni nyt PV:n oppien mukainen eli ase pystysuorassa piippu koskettaa etusiderenkaan kohdalta kourun pohjaan, mutta asetta taaksepäin kallistettaessa piippu irtautuu tukista. Tämä siis kädensuojus irrotettuna. Vaikeammin ratkaistavaksi asiaksi jääkin siderenkaiden optimaalisin sovitus. Eräs tietolähde tähän on SY:n Aseenhoito-ohjesääntö 1, jonka kiväärien "teknillisen tarkastuksen" kohdan n) mukaan takasiderenkaan yläosan ei tulisi nojata piippuun ja vastaavasti etusiderenkaan tulisi nojata koko leveydeltään. Kiväärin 91 korjausohjeista taas saa jotenkin sen käsityksen, että kädensuojuksen päätypeltien sakaroiden tulisi painaa piippua.

Takasiderenkaan yläosan sai viilattua vapaaksi piipusta melko helposti, mutta hiukan ihmettelen, mitä hyötyä etusiderenkaan puristuksesta oikein on, jos kerran piippu saa tältä kohdalta tarvitsemansa tuen piippukourun pohjasta? Ilmeisesti etusiderenkaan alaosan loveuksen tulisi olla niin väljä, että puhdistuspuikko mahtuu kiertymään vapaasti, mutta olen kuullut, että edestä väljä puhdistuspuikko "pärähtää" laukauksen aikana lisäten hajontaa. Mitenkähän mahtaa olla?

Takasiderengas:



Etusiderengas:

Voisi kuvitella että koska Mosin lukonkehys on niin "notkea" kun se on ja piippu melkoisen pitkä, olisi ehkä hyödyllistä jos piippu jossain etupäässä saisi kevyesti tukea alapintaansa. Tosin niissä omistamissani siviiliaseissa joissa on ollut kokotukki (yhdessä myös yläpuu) on ollut merkillepantavaa se että piippu on ottanut alatukkiin kiinni vain ihan edestä ja sieltäkin kevyesti. Ja yläpuu oli kokonaan irti tukista ottaen kiinni vain lukonkehykseen, varsinaiseen tukkiin ja kiinnityshelaansa.

Aseen "alkuperäinen" etusiderengas on malliltaan sellainen, että renkaan yläosan ja piipun vastaavan pinnan välissä on selvä rako. Tuo aloitusviestin kuvassa näkyvä rengas taasen koskettaa piippuun, joskin hieman toispuoleisesti. Valitsin renkaan lähinnä syystä, että ruuvia kiristettäessä myös puhdistuspuikko lukittuu paikoilleen. Pitäisi kokeilla vaikka 15 laukauksen sarjoja eri renkailla, jotta näkisi, millainen sovitus on tarkkuuden kannalta paras. Peilauksen perusteella ylimeno vaikuttaa sen verran pitkältä, että se lienee optimoitu D-166:lle.

Omassa m/28-30:ssä puikko pääsee rämisemään etusiderenkaan kohdalta, mutta korjasin tämän pyöräyttämällä puikon ympärille pienen flanellitilkun, joka mukavasti tappaa turhaa liikettä. Tämä tosin saattaa olla taas näitä henkimaailman juttuja. Toinen PV-veteraanien kertoma salatiedetason asia on, että laukaisuosien vastinpintojen tulee kantaa keskeltä eikä esim. toisesta reunasta. Jälkimmäisessä tapauksessa ase "jompaisee" laukaisuhetkellä ja taas tulee hajontaa.

Tässä aikansa asiantuntijoiden mietintöjä sotilaskiväärin tukkiinsovituksesta vuodelta 1929. Käsitelty malli on tuolloin uunituore m/28, mutta opit pätevät luultavasti kaikkiin kolmilinjaisiin.

Jep, lainaamasi tekstin kommentit vaikuttavat ihan päteviltä ja loogisilta. Itse kokeilisin myös sellaista vaihtoehtoa että piippu olisi tuettu takapäästään koko patruunapesän matkalta, jopa hieman pidemmältäkin ja sitten taas ihan edestä. Siviiliaseisiin tekemissäni petauksissa olen huomannut että piipun alkupään petaamisella ei näyttäisi olevan haitallista vaikutusta osumatarkkuuteen, toki mihinkään kasamiesten käyntiin en ole edes pyrkinytkään.

toimivuuden ihannoinnin voisi sovitella vaikka näin

1. hyvän laukaustuntuman sovittaminen ampujalle mieleiseksi
(liipasin, varmistin ja virekynnen sovitus, kiillotus -> sovitys esim hylsy/latari pesässä)
2. lukon laukaisukoneiston ja kehyksen välysten minimointi ja joudeva sovitus kitkan minimoimiseksi
3. iskurin kevennys, jousen kevennys tms tavoitteena iskuajan lyhentäminen -> tarkkuus
4. piipusta joko vapaasti värähtelevä (ei nojaa minnekkään) tai edestä kiinni (28-30 malliin holkki tms)
5. sopiva ampumatarvike (luodin paksuus piippuun nähden, latauspituus, ruutimäärä/laatu)
6. Onnea matkaan

Hyvä lista greendevil. Joskus on tullut vastaan sellaisia ratakäyttöön "viritettyjä" Mosineja joiden liipasin ja virekynnys on viritetty niin herkälle että ase laukeaa jos sen ladattuna hieman huolimattomasti laskee perä edellä maahan. Ei mielestäni kovin turvallinen tapa parantaa laukaisua.

Tuo listasi neljäs kohta on se jonka kanssa varmasti joutuu tekemään eniten kokeiluja. Kokonaan vapaasti värähtelevä piippu toimii sinältään hyvin jos aseessa on tarpeeksi mekaanisesti jäykkä lukonkehys ja piippuna joko ratatyyppisten "bull barrel" taikka sitten kartiomainen metsästysprofiilinen. Jos kuitenkin lukonkehys on "notkea" ja piippu on pitkä, kauttaaltaan melkoisen ohut ja profiililtaan lähinnä lieriö, on täysin perusteltua tukea piippua kevyesti sen etupään alapinnasta. Tämä ei juurikaan haittaa piipun värähtelyjä mutta ehkäisee pitkän piipun aiheuttamaa, lukonkehykseen kohdistuvaa vääntöjännitystä joka taas puolestaan tekee "hallaa" aseen käynnille. Pahimmillaan ehkä vanhassa m91 Mosinissa.

M 91 on parasta tukea vapaastivärähtelevyys ei em seikkojen nojalla kuulosta hyvältä. Kuitenkin kummatkin tavat on huomattu toimiviksi

suuri tekijä on myös patruunapesän ylimenokartion kalvaminen (alkuperäinen malli?, D pesäinen? vai jokin välimalli) ja tietenkin rihlan harjakorkeus (pienikaliberi) ja pohjakorkeus (isokaliberi) vertailtuna käytettyyn luodinpaksuuteen yms tekijöihin.

loppujen lopuksi kun keskivertoampuja vain ampuu voi tulos olla parempi kun vain unohtaa kaiken edellämainitun.

Joskus muistan nähneeni Jurjevin kirjassa että joku rasvattu nahka kiedottiin piipun ympärille. Suomalaiset ei tätä kyllä varmaan ole tehneet mutta malli taisi olla juuri mosin m91?

Muistat ihan oikein. paitsi materiaalin.. 5-7 cm pitkä piipun ympärille kierretty öljykangas ( tai -huopa) täyte sinne tukin etupäähän piipun ympärille. Näyttäisi olevan noin 5 sentin päässä tukin etupäästä.

Sitten täyte öljytystä paperista (ohut pahvi lukonkehyksen etupuolelle. Pieni täyte estämään lukonkehyksen taipumista heti rekyylivastimen taakse ja vielä pala täytettä kehyksen takimmaisen kiinnitysruuvin kohdalle estämään piipun nousemisen ylös.

Näin kertoo Jurjev sivulla 38.

igorrock wrote:Joskus on tullut vastaan sellaisia ratakäyttöön "viritettyjä" Mosineja joiden liipasin ja virekynnys on viritetty niin herkälle että ase laukeaa jos sen ladattuna hieman huolimattomasti laskee perä edellä maahan.

Periaatteessa tällainen sananalainen viritystyö löytyy alkuperäiskuntoisisista Sk-kivääreistä m/24, m/28 sekä varhaisista kivääreistä m/28-30, joiden liipaisimet eivät ole tapitettuja. Ko. malleissa laukaisujousta on taivutettu niin voimakkaasti alaspäin, että virekynsien ristikkäisyys jää hyvin pieneksi (ts. laukaisu ei veny). Tällöin laukaisua kuitenkin haittaa liipaisimen holtiton väljäliike (jousi ei tue liipaisinta), joka on estetty hakaneulatyyppisellä herkkyysjousella. Tällä saatu etuveto on siten lähinnä näennäinen juttu, eli virekynnet eivät liiku etuvetovaiheessa vielä ollenkaan. Laukaisuvastus on näissä aseissa tosin 2-3 kg, joten kovin helpolla laukaus ei lähde.

Tapitettu liipaisin on siitä turvallinen, että virekynsien ristikkäisyyttä pienennetään myös etuvedossa. Liipaisin edessä ristikkäisyys on niin suuri, ettei ase voi laueta rajustakaan kolahduksesta. Suurin vaikeus lieneekin virekynsien saaminen sopivaan kulman siten, että varmistinkappale ei heilu ja että laukaisu lähtee puhtaasti ilman rahinoita. Vanhan Sk-tyyppisen laukaisun laitto onkin tätä helpompaa, mikäli herkkyysjousia on käytettävissä.

Tuossa kun jatkoin tikkakoskelaisen tutkimista, niin heräsi kysymys, saako ysiykkösen siderenkaan ruuvia irti ollenkaan sitä särkemättä?

CH wrote:Tuossa kun jatkoin tikkakoskelaisen tutkimista, niin heräsi kysymys, saako ysiykkösen siderenkaan ruuvia irti ollenkaan sitä särkemättä?

Ruuvin kanta on muistaakseni lytätty päästään poikkeuksetta kaikissa venäläisissä siderenkaissa, ei tipu itsekseen eikä muutenkaan.

No kele, talttakanta on siinä kunnossa, ettei sitä voi juurikaan kiristää ilman sahauksellisiä toimenpiteitä. Tämäkin on perin vaikeaa nytkyttämistä, ellei ruuvia saa irti. Jostain syystä varaosaleegioon kuuluu useampi takasiderengas, mutta etusiteissä ei vaihtovaroja löydy. Leonkin lienee hankkiutunut omistaan eroon?

Muuten, mistä kannattaisi kysellä pieniä sinistettyjä kupukantaruuveja, joita käytettiin siderenkaiden kiinnityksen varmistamiseen? Nykyiset tahtovat olla ristikantoja.

hmm minulla on

ja taitaa olla myös siderenkaan ruuveja

Kirpputoreilla olen aina katsonut rojulaatikoita. Aina monta kannaltaan "vanhanmallista" puu- ja koneruuvipakettia olen kerännyt talteen, mutta aina puuttu juuri setä jota sillä hetkellä tarvittaisiin. Erikois koneruuveja olen tarpeen mukaan tehnyt sorvilla.