Suomalaiset kromipiiput
Posted: Sat Jul 19, 2014 0:26
Valmet Tourulan tehtaan valmistaessa rynnäkkökiväärin ensimmäisen mallin tuotantosarjoja, oli esillä myös piippujen kovakromaus. Neuvostoliittolaisessa Kalashnikovissa oli kromattu piippu ja Pääesikunta piti sitä tarpeellisena, mutta Suomessa ei ollut alan osaamista. Tourula kehitti Lauri Oksasen johdolla piippujen käsittelylaitoksen, jossa pystyttiin kromaamaan rynnäkkökiväärin ja kevyen konekiväärin piippuja. Menetelmässä piipun sisälle piti virittää lyijylanka, joka toimi elektrodina. Sähkövirtaa sekä kromausnestettä syötettiin piipun läpi. Menetelmä oli hidas ja kallis ja vaati suurta tarkkuutta, eli kromatulle piipulle tuli korkea hinta. Kaiken lisäksi taottu piipun pinta tuotti kromaukseen laatuongelmia. Kromauslaitos sijaitsi tehtaan takana omassa rakennuksessaan ja oli varsin salainen, sinne ei vieraita viety. Lauri Oksanen piti sitä omana valtakuntanaan eikä laskenut mielellään muita, ei edes tehtaan muuta henkilökuntaa koko rakennukseen. Jopa osaston johtaja Eino Vuorimies oli kromaamossa eitoivottu henkilö.
Tourulan tehtaalla oli käytössä kaksi piippujen valmistusmenetelmää. Vanha perinteinen vetorihlaus ja uudempi takorihlaus. Piippujen taontaa tehtiin kahdella takomakoneella, joista uudempi, vuonna 1968 hankittu nk. hydraulinen kone GFM oli uudenaikainen ja nopea, mutta ongelmaksi muodostui, että varsinkin sillä taottuun piippuun oli kromaus vaikea saada onnistumaan. Ilmeisesti pinnan voimakas muokkaus ja tiivistyminen vaikeutti kromin tarttumista. Pienetkin epätasaisuudet piippuaihiossa ennen taontaa aiheuttivat ongelmia.
Puolustusvoimien testeissä todettiin että kromaus ei ollut välttämätön, mutta se paransi selvästi piipun kestävyyttä palvelukäytössä. Varsinkin piipun suun alue kului tavallisessa palvelukäytössä nopeasti. Suomessa ei luotien takia tarvittu kromattuja piippuja, koska meillä oli käytössä vain kuparivaippaluoteja toisin kuin naapurilla, joka valmisti suurimman osan luodeista rautavaipalla. Kun kromauksen hinta lähenteli kuitenkin varaosapiipun hintaa, ja piippuihin tuli palvelukäytössä myös muita vaurioita, päädyttiin ratkaisuun jossa Pääesikunta tilasi rynnäkkökiväärit "toistaiseksi" ilman kromausta, mutta vaati kevyen konekiväärin piippuihin ehdottomasti kromipinnan. Niinpä Tourula valmisti kaikki kevyen kk:n piiput vetorihlauksella ja kromasi ne, mutta rk:n piiput taottiin ja jätettiin ilman kromia. Vielä 1970-luvun alkupuolella tehtiin kromauskokeita. Koska Pääesikunta piti asiaa jatkuvasti esillä, mutta heitä tyydyttävään laatuun ei päästy millään halvoilla ratkaisuilla. Ongelmana oli riittävän paksun ja tasaisen kromipinnan aikaansaaminen. Naapurimaan laatuun Tourula olisi pystynyt, mutta sitä ei Pääesikunta kelpuuttanut. Testien mukaan liian ohut kovakromi ei kestä kovaa käyttöä. Lauri Oksanen valvoi mustasukkaisesti kaikkia kokeita ja koska mitään helppoa ratkaisua ei löydetty, asia haudattiin vähitellen hiljaisin äänin. Kokeiden ohessa tehtiin myös joitakin kromattuja haulikon piippuja, mutta niidenkin hinta tuli niin korkeaksi, ettei siitä tullut vielä tuolloin markkinoitavaa tuotetta. Kovakromaus otettiin laajempaan käyttöön vasta vaihtosupistajilla varustetuissa Valmet 412-malleissa. Teknisesti haulikon piipun kromaus oli suhteellisen helppoa, koska piipun reikä on suuri ja kromikerroksen ei tarvitse olla paksu.
Myös Sako Oy yritti rynnäkkökiväärin piippujen kromausta Riihimäellä ja heillä oli oma koelaitos, mutta kromaus ei heiltäkään onnistunut Pääesikuntaa tyydyttävästi. Myöhemmin 1970-luvun lopulla Porvoossa sijainnut Kromax Oy kehitteli piipun kromausmenetelmiä ja pinnoittikin Puolustusvoimille Valmet Oy:n toimittamia varaosapiippuja 1980-luvun alkupuolella.
Tourulaan hankitun GFM-takomakoneen toimituksen aikoihin kiersi tehtaalla huhu, jonka mukaan samaan aikaan, kun Tourula teki tilausta itävaltalaistehtaalle, tilasi suuri itänaapurimme samoja koneita kymmenkunta kappaletta yhtenä tilauksena. Eipä ihme, että naapurimaassa tehtyjä rynnäkkökivääreitä vilahtaa television ruudussa maailman eri puolilla otetuissa uutispätkissä lähes päivittäin. Piippujen valmistuskapasiteettia sieltä ainakin löytyy. Kromausta on käytetty Kalashnikovien piipuissa sen vuoksi, että itäblokin patruunoissa siirryttiin jo 1950-luvulla käyttämään luodeissa rautavaippaa ja tämä käyttö vaatii kromatun piipun.
Lähteet:
Timo Hyytinen
Asesuunnittelua Suomessa
Tourulan tehtaalla oli käytössä kaksi piippujen valmistusmenetelmää. Vanha perinteinen vetorihlaus ja uudempi takorihlaus. Piippujen taontaa tehtiin kahdella takomakoneella, joista uudempi, vuonna 1968 hankittu nk. hydraulinen kone GFM oli uudenaikainen ja nopea, mutta ongelmaksi muodostui, että varsinkin sillä taottuun piippuun oli kromaus vaikea saada onnistumaan. Ilmeisesti pinnan voimakas muokkaus ja tiivistyminen vaikeutti kromin tarttumista. Pienetkin epätasaisuudet piippuaihiossa ennen taontaa aiheuttivat ongelmia.
Puolustusvoimien testeissä todettiin että kromaus ei ollut välttämätön, mutta se paransi selvästi piipun kestävyyttä palvelukäytössä. Varsinkin piipun suun alue kului tavallisessa palvelukäytössä nopeasti. Suomessa ei luotien takia tarvittu kromattuja piippuja, koska meillä oli käytössä vain kuparivaippaluoteja toisin kuin naapurilla, joka valmisti suurimman osan luodeista rautavaipalla. Kun kromauksen hinta lähenteli kuitenkin varaosapiipun hintaa, ja piippuihin tuli palvelukäytössä myös muita vaurioita, päädyttiin ratkaisuun jossa Pääesikunta tilasi rynnäkkökiväärit "toistaiseksi" ilman kromausta, mutta vaati kevyen konekiväärin piippuihin ehdottomasti kromipinnan. Niinpä Tourula valmisti kaikki kevyen kk:n piiput vetorihlauksella ja kromasi ne, mutta rk:n piiput taottiin ja jätettiin ilman kromia. Vielä 1970-luvun alkupuolella tehtiin kromauskokeita. Koska Pääesikunta piti asiaa jatkuvasti esillä, mutta heitä tyydyttävään laatuun ei päästy millään halvoilla ratkaisuilla. Ongelmana oli riittävän paksun ja tasaisen kromipinnan aikaansaaminen. Naapurimaan laatuun Tourula olisi pystynyt, mutta sitä ei Pääesikunta kelpuuttanut. Testien mukaan liian ohut kovakromi ei kestä kovaa käyttöä. Lauri Oksanen valvoi mustasukkaisesti kaikkia kokeita ja koska mitään helppoa ratkaisua ei löydetty, asia haudattiin vähitellen hiljaisin äänin. Kokeiden ohessa tehtiin myös joitakin kromattuja haulikon piippuja, mutta niidenkin hinta tuli niin korkeaksi, ettei siitä tullut vielä tuolloin markkinoitavaa tuotetta. Kovakromaus otettiin laajempaan käyttöön vasta vaihtosupistajilla varustetuissa Valmet 412-malleissa. Teknisesti haulikon piipun kromaus oli suhteellisen helppoa, koska piipun reikä on suuri ja kromikerroksen ei tarvitse olla paksu.
Myös Sako Oy yritti rynnäkkökiväärin piippujen kromausta Riihimäellä ja heillä oli oma koelaitos, mutta kromaus ei heiltäkään onnistunut Pääesikuntaa tyydyttävästi. Myöhemmin 1970-luvun lopulla Porvoossa sijainnut Kromax Oy kehitteli piipun kromausmenetelmiä ja pinnoittikin Puolustusvoimille Valmet Oy:n toimittamia varaosapiippuja 1980-luvun alkupuolella.
Tourulaan hankitun GFM-takomakoneen toimituksen aikoihin kiersi tehtaalla huhu, jonka mukaan samaan aikaan, kun Tourula teki tilausta itävaltalaistehtaalle, tilasi suuri itänaapurimme samoja koneita kymmenkunta kappaletta yhtenä tilauksena. Eipä ihme, että naapurimaassa tehtyjä rynnäkkökivääreitä vilahtaa television ruudussa maailman eri puolilla otetuissa uutispätkissä lähes päivittäin. Piippujen valmistuskapasiteettia sieltä ainakin löytyy. Kromausta on käytetty Kalashnikovien piipuissa sen vuoksi, että itäblokin patruunoissa siirryttiin jo 1950-luvulla käyttämään luodeissa rautavaippaa ja tämä käyttö vaatii kromatun piipun.
Lähteet:
Timo Hyytinen
Asesuunnittelua Suomessa
