Keskustelua asehistoriasta ja militariasta

Muunnostyö on edennyt sen verran pitkälle, että tässä jutuntynkää. Lähtökohtana tavallinen, kohta 10 vuotta sitten ostettu Tigr-kivääri, joka on valmistettu Ishmashin tehtaalla 2006. Aseen sivilisoinnit liittyvät pitkälti sen alkuperäispiippuun, joka oli lyhyttä 530 mm mallia ja jonka patruunapesään oli koneistettu KGB-miesten iloksi ja jälleenlataajan tuskaksi hylsyt merkaava makkara. Piipun mitoitus oli itämainen ja rihlannousu loivahko 1/320 mm, mikä teki raskaiden tarkkuusluotien käytön kannattamattomaksi. Omalataukset tosin toimivat (noin 1,5-2,5 MOA) vielä 100-150 metrin matkalla, mutta ilmeisesti vakautuminen oli niin kiikun kaakun, että jo 300 metrillä kasat olivat usein 30-40-senttisiä.



Tämän vuoden tammikuussa mitta tuli täyteen ja kiikutin aseen Peuralalle piiputettavaksi. Koska piipun kiinnityksestä laatikkoon ei ollut varmuutta, asetta päätettiin käyttää Peipolla piipun irroituksessa. Kaikesta päätellen työ tapahtui laatikkoa vääntämättä sorvaamalla patruunapesän paksun kartion otsapinnasta muutaman millin lastu.



Uuden nelirihlaisen piipun sisämitoiksi päätettiin valita 7,62/7,82 mm ja pituudeksi sotilas-SVD:n mukainen 630 mm. Patruunapesä tehtiin CIP-normia tiukemmaksi ja ylimenokartio teräväkärkisiä tarkkuusluoteja myötäileväksi. Aluksi piippu oli tarkoitus tehdä kädensuojuksen sisään jäävältä osuudeltaan normaalia paksummaksi, mutta tästä luovuttiin, kun tajuttiin, ettei kyseinen profiili olisi puisten kädensuojien kanssa yhteensopiva.



Liekinsammuttimeksi haalittiin, kuntonsa puolesta kaiken maailman kansanmurhat nähnyt, vanha neuvostosammutin, joka putsattiin polttomaalin jämistä hiomalla. Samanaikaisesti aseveli-ttkl työsti eräänlaisena varasuunnitelmana kokonaan uutta sammutinta erästä sotilassammutinta mallina käyttäen, mikä työ sittemmin onnistui erinomaisesti.







Piipun ja liekinsammuttimen pintakäsittelynä arvottiin pitkään sinistyksen ja maalauksen välillä, mutta vaakakuppi on kallistumassa jälkimmäiseen. Eräs foorumituttu nimittäin kertoi, että Ukrainasta voisi saada samaa erikoismaalia, jota Ishmashin tehtaalla käytetään. Asia hoitui, mutta paketit jämähtivät tulliin joksikin aikaa.



Ase tuli maalipullojen kera toissapäivänä ja kävin tänään testaamassa käyntiä 300 metriin. Eilinen ensivisiitti meni pitkälti kohdistuksessa ja hylsyjen tuottamisessa auringon hankaloittaessa tarkkaa tähtäämistä. Tänään vastaavaa ongelmaa ei ollut, mitä nyt puuskittainen tuuli puhalsi tulialueen poikki. Latauksena oli hatusta vedetty Sierran 10,9-grammainen Match King, jonka takana oli 3,0 grammaa N140-ruutia. Ko. luodista ei ole aikaisempaa kokemusta, mutta lataus osoittautui käyttökelpoiseksi. Ase latasi luotettavasti kaasuportin ollessa 1-asennossa ja keskimääräinen tarkkuus oli, jos ei nyt loistavaa, niin selvästi parempaa kuin vanhalla piipulla. Ammuin lopuksi myös viiden laukauksen kasan Lapuan 8 gramman tehdaspaukulla, joka hieman yllättäen teki tiukimman 12 cm nipun. Tuuria tai ei, paljon parempaa kuin vanhalla piipulla kuitenkin!





Sierran kasojen sijainnilla taulussa ei ole tässä sen kummempaa merkitystä. Erot selittyvät sivurummun pyörittelyllä. Tulipahan taas todettua PSO-1:n säätörumpujen karkeus.

Tuli jotenkin mieleen kysymys: kumpi mahtoi maksaa enemmän, itse alkuperäinen ase vaiko nyttemmin tehty uudelleenpiiputus...?

Vaikka olen itsekin muutaman itäaseen omistanut en oikein koskaan ole päässyt selville mikä niissä joidenkin mielessä on niin hienoa. Oma käsitykseni on että erityisesti reserviläiskaluston tms. vastaavaan käyttöön saa lännessä tehtynä parempaa laatua. Vai olenko väärässä ?

Toki jos tässäkin tapauksessa kyseessä olisi aito neuvosto-Dragunov niin sellaisen harvinaisuuden keräilyarvo on selvä.

Igorrockin näkemyksen - tästäkin asiasta - saattoi arvata lukemattakin.

Ase maksoi 2,4 kertaa piiputuksen verran. Maali onkin jo toinen juttu.

En erityisemmin perusta jenkkiaseista (pl. Pythonit, 1911:set jne.). Arska tuntuu lelulta, ei istu poskelle, liipaisin naksahtaa muovisesti ja piipusta kuuluu paukauksen sijaan "ätshii, ätshii". Mikä ase se sellainen on? Kamujen kanssa ollaan todettu radalla useampaan kertaan, etten ole Nato-yhteensopiva.

Jollei itäaseissa ole mitään hienoa, miten neuvosto-Dragunovillakaan voisi olla keräilyarvoa? Jos toisaalta tässä tapauksessa olisi piiputtu neuvosto-Dragunov, olisiko sillä enää mitään muuta kuin käyttoarvoa? Tigr on ihan puhtaasti käyttöase ja soveltuu siihen oikeastaan sotilasversiota paremmin jousitetun nallipiikkinsä ansiosta. Ei ole pakko pitäytyä kovanallisessa itäpatruunassa.

http://tinypic.com/r/2i8kodw/8

Mitä piiputuksen kannattavuuteen tulee, sen etuja voisivat olla parempi tarkkuus, suurempi lähtönopeus, suorempi lentorata, mitoissaan säilyvät hylsyt (jälleenlataaja arvostaa) sekä, totta kai, autenttisempi ulkonäkö. Kun tuo ase vedetään mustaksi, sitä ei ulkoisesti erota nykyisestä sotilasversiosta muuten kuin laatikon merkintöjen sekä "siviilimallisen" etuhihnalenkin perusteella. En ryhtynyt sitä muuttamaan, koska lenkin suorakaiteen muotoiseen aukkoon voi tarvittaessa asentaa muunkin hihnan kuin metalliklipsillä varustetun AK-hihnan. SVD:n hihnalenkissähän on tätä varten vain pyöreä reikä.

https://en.wikipedia.org/wiki/Dragunov_ ... -15%29.jpg

Hyvältä näyttää vintovka ja kipeää olisi vihollistaistelijalle käynyt.
On ilo lukea tällaisia "kehityskertomuksia".

Jollei itäaseissa ole mitään hienoa, miten neuvosto-Dragunovillakaan voisi olla keräilyarvoa?

Käsittääkseni merkittäviä asioita puhuttaessa keräilyaseista ja niiden rahallisesta arvosta ovat valmistusmäärä, yleinen (yleensä hankala) saatavuus ja sitten vielä "maine". Käsittääkseni nämä kaikki ominaisuudet sopivat, enemmän tai vähemmän, hyvin alkuperäiseen neukku-dragunoviin....

Tokihan harrastusasioissa on paljolti merkitystä sillä "fiiliksellä" minkä kulloinenkin harrastusväline antaa. Tämä näkyy erityisen hyvin kun puhutaan isoreikäisistä (ja rekyylisistä) kaliibereista. Oma aseharrastukseni keskittyy täysin metsästyksen ympärille joten pyrin pitämään oman kaliiberi-arsenaalini sellaisena että rekyyli on ammuttaessa penkistä edes kohtuullisen siedettävä. Iso ääni ja tuikea tuuppaus eivät ole minulla mikään "juttu", ampumamukavuus kylläkin.

Jos minun jostain syystä pitäisi hankkia itselleni itselataava reserviläishenkinen kivääri niin se tuskin olisi jenkkiläistä tekoa vaan hyvin todennäköisesti valmistettu jossain Keski-Euroopassa.

Hienohan siitä tuli, ei kannata heittää kirvestä kaivoon vielä tarkkuuden kanssa, omien havaintojen nojalla Peuralan piippu on senverran karkea sisäpinnaltaan verrattuna esimerkiksi Lothar & Waltheriin jo valmistusmenetelmienkin takia että ne kasat kyllä paranevat tuosta vielä oleellisesti kunhan olet 200 - 300 lks. laskenut siitä läpi ja antanut piipun silottua, eikä se huono olisi tuollaisenakaan.

Jep, Lotharin piippuun en ole koskaan kurkistanut, mutta pinnanlaatu on samaa luokkaa kotimaisten metsästyskiväärien kanssa. Noin 50 laukauksen jälkeen piipunsuussa on nähtävissä rihlapalkeissa ja rihlanpohjissa hieman vaippametallin sävyä, mutta ei mitenkään paksusti.

Sisäänammunnan taikoja en tunne, mutta olen nyt kummankin ampumasession jälkeen eli reilun parinkymmenen laukauksen välein, ensin alkupuhdistuksen tehtyäni, puhdistanut piipun vetämällä edestakaisin vuoroin öljytyn tupon, vuoroin messinkiharjan (piipunsuun suojus pakollinen!). Noin kuuden syklin jälkeen harja ei enää irrota piipusta uutta moskaa ja tuppo säilyy puhtaana. Pitäisikös tuossa olla mukana vielä vaippametallin poisto, jos haluaa pinnan silittyvän mahdollisimman hyvin?

Jotkuthan putsaavat piippua sisäänammuntavaiheessa aina parin laukauksen välein.

CH wrote:
Jotkuthan putsaavat piippua sisäänammuntavaiheessa aina parin laukauksen välein.

Itse hinkuttelin Peuralan tekemän piipun sisään todella huolella. Ensin viisi yksittäistä laukausta ja joka välissä puhdistus sekä kuparinpoisto. Sitten 5x2 laukausta siten, että jokaisen kahden laukauksen jälkeen puhdistus ja kuparinpoisto. Lopuksi 2x5 laukausta, joissa sama juttu. Aikaa, lappuja ja hermoja vaativa homma. Mutta kannatti, koska ei piippu kuparoi ja pelaa muutenkin hyvin. Tosin en tiedä, oliko noin huolellisella sisäännammunnalla lopulta valtavan suurta eroa vähän simppelimmän proseduurin kanssa.

No se Simppelimpi proseduuri on se mitä itse olen suosinut, lähinnä tietysti laiskuuden ja malttamattomuuden vuoksi, 10 - 20 laukausta jolloin kuparia on rihlojen harjoissa ja pohjassa, sen jälkeen puhdistus öljytyllä teräsvillatupolla kunnes kupari on poistunut, uudestaan radalle ja taas 10 - 20 lks ja puhdistus taas öljytyllä teräsvillatupolla, taas 10 - 20 laukausta tai kunnes kuparoi ja puhdistus Fareclan G10 hiomatahnalla kangaslapun kanssa kunnes vaippametalli on poistunut, yleensä viimeistään tässä vaiheessa on unohtunut koko "sisäänampuminen" , mutta eipä se piippu enää juuri ole kuparoinutkaan.

Tuossa pari pikaisesti räpättyä kuvaa piippujen sisäpintojen eroista, en tiedä kuinka hyvin erot näkyvät mutta silminnähden
se on kuitenkin huomattava, waltherin teräs on erilaista ja tietenkin ne ovat nappivedettyjä ja siksi hyvin kiiltäviä, Peuralalla teräs on todella laadukkaan oloista koneistaa mutta valmistusmenetelmä on uskoakseni perinteinen höylääminen.

Kiitos poijjat vinkeistä ja vertailukuvista, nyt on tompakit putsattu, joskin kemiallisesti, ja pääsee taas testailemaan. Vaikka pesä onkin CIP:iä tiukempi, aseessa pystyy sittenkin käyttämään muillakin kivääreillä ammuttuja hylsyjä, jos ne supistaa Hornadyn kokosupistusholkissa. Se ruttaa runkoa aika paljon rajummin kuin Forsterin vastaava, jota olen nykyisin suosinut.

Kokeilin eilen parin kasan verran 9,7-grammaista Lock Basea, mutta se ei tuonut parannusta tuloksiin (16, 18 ja 22 senttiä viidellä laukauksella). Hyvänä puolena sanottakoon, vanhalla piipulla valitettavan usein 300 metrillä ilmenneet 30-40 senttiä erilleen lentäneet kärpäset taitavat jäädä historiaan. Täytyy kokeilla seuraavaksi D-46:sta. Löytyisi sopiva lataus, niin pääsisi kokeilemaan 500 metriin.

Koska ase toimii luotettavasti, lienee aika viedä se maalattavaksi. Täytyy kiikuttaa huomenna Cerametille ja ottaa aron pojan maalipullo mukaan. Pitäisi olla Ishmashin käyttämää maalia, mutta pianhan tuo nähdään. Cerakoten kaveri kauhisteli 140-160 asteen uunituslämpötilaa, kun joku kasaukko oli varoitellut, ettei piipun lämpötila saisi missään nimessä nousta yli 70 asteen. Kuulosti omaan korvaan vähän kummalta, onhan kuumasinistyslämpötilakin tätä luokkaa ja kuumeneehan pillipiippu ammuttaessakin.

Tuossa muutama kuva setupista ennen maalausta, kaasumännän osat vielä paikoillaan. Piippu on suoraan sorvin jäljiltä, mutta pinta lienee vielä syytä puhalluttaa alumiinioksidilla maalin tarttumisen varmistamiseksi.

Putsailin tentulla piippua ja siihen kiinnittyviä osia enimmistä rasvoista, niin eikös vaan mustien osien alkuperäinen maalaus alkanut liueta (ei ollut nokea).

Jos maalaavat samalla mömmöllä myös sotilasversiot, niin heikossa ovat suurvallan vehkeet.

Tein jatkotutkimuksia varmasti aidoille neuvostoaikaisille SVD:n lippaalle (teräksinen patruunannostin) ja SA-kaupasta hommatulle AK:n puhdistusvälineputkilolle. Sama juttu, sinoliin kastettu rätti mustuu välittömästi.

Veikkaisin, että pooliton liuotin, kuten lakkabensiini, saattaisi olla sopivampaa mustien osien rasvanpoistoon.

Rupeaa kyllä mietityttämään, onko naapuri uunittanut osia ensinkään. Jos ao. viestiketjua on uskominen, polttovaiheen olisi pitänyt tehdä maalista liukenematonta. Toisaalta, eiväthän nämä ole mitään pulverimaaleja, kun niissä on liuotin mukana.

http://www.akfiles.com/forums/showthread.php?t=181796

Oman kokemuksen mukaan myös Arsenalin maali on herkkä liuottimille mutta kestää hyvin kulutusta ja melkoisia lämpötiloja, voisi kuvitella Burgarialaisten käyttävän samantyyppistä maalia?

Ei passaa läikytellä annosviinoja!
Sinol ja Masinol ovat kyllä aika tuhteja aineita. Masinolilla lähti Lada Samarasta maali, kun putsasin pihkatahroja siitä.