Taas vähän kuukletin ja vääntelin - tässä tuloksia:
EMW C2 Wasserfall
Liittoutuneiden pommitusten lisääntyessä Saksa alkoi etsiä uusia tapoja ilmatilansa puolustamiseen. Siihen asti käytetyt menetelmät (ilmatorjuntatykit ja torjuntahävittäjät) olivat jotensakin tehokkaita, mutta kalliita (ammukset ja polttoaineet), samalla koitui myös melkoisia vaikeasti korvattavia menetyksiä (lentäjät, lentokoneet). Näin syntyi ajatus ohjattavasta ilmatorjuntaohjuksesta. Eräs näistä projekteista – ehkä kaikkien kunnianhimoisin – oli Wasserfall (vesiputous), jota kehitettiin Peenemündessä.
Ohjusprojektin pääpiirteet hahmottuivat vuoden 1943 alussa – ohjus oli pitkälti saman muotoinen kuin sitä suurempi A-4 (eli V2). Tri Thiel, joka oli suunnitellut A-4:n moottorin, suunnitteli myös Wasserfallin rakettimoottorin. Ensimmäisiin testeihin päästiin jo maaliskuussa 1943 ja jatkokokeet alkoivat heinäkuussa 1943. Projektin kannalta oli suuri menetys, kun tri Thiel sai surmansa Brittien pommihyökkäyksessä Peenemündeä vastaan elokuussa 1943 – samalla myös koelaitos kärsi mittavia vaurioita.
Koska Wasserfallin piti olla lähes välittömässä laukaisuvalmiudessa jopa kuukausia, A-4:ssä käytetty nestehappi/alkoholi-polttoaine ei tullut kysymykseen. Sen sijaan käytettiin "Visolia" (vinyyli-isobutyyli-eetteri) ja "SV-Stoffia" eli "Salbaita" (90% typpihappoa, 10% rikkihappoa). Polttoaineseos syttyi itsestään kun sen kaksi komponenttia joutuivat raketin polttokammioon. Polttoaineen syöttöön käytettiin paineistettua typpeä. Polttoaineiden paineistuslinjat oli varustettu murtolevyillä venttiilien sijaan. Muitakin turvajärjestelmiä oli käytössä – eräs näistä oli se, että hapetinlinjan murtolevy oli alempana kuin varsinaisen polttoaineen, jotta hapetin olisi polttokammiossa ensin ja näin vältettäisiin rikkaan polttoaineseoksen räjähdys. Toisena turvajärjestelmänä oli typpisäiliöissä oleva räjäyttämällä avattava ulospurkuventtiili – tätä oli tarkoitus käyttää, jos polttoaineseos ei olisikaan syttynyt polttokammiossa.
Ohjuksen ensimmäisessä versiossa (W-1) siivet olivat pitemmät ja suoremmat. Ylä- ja alasiipien sijoituksella 45 astetta limittäin oli tarkoitus taata ohjaukseen riittävä ilmavirta kaikissa lentotiloissa – myöhemmät tuulitunnelikokeet osoittivat tämän varojärjestelmän tarpeettomaksi.
Toisessa versiossa (W-5), joka oli hiukan suurempi, siivet olivat pienemmät ja voimakkaasti taaksepäin suunnatut. Viimeinen versio (W-10) oli vuorostaan 27% versiota W-5 –pienempi – tässä oli tarkoituksena säästää sodan loppua kohti aina vain vaikeammin saatavia materiaaleja.
Wasserfallia ohjattiin joystikillä operaattorin silmämääräisen arvion mukaisesti. Ohjausjärjestelmä oli gyroskooppinen ja toimi radion välityksellä. Alkulennon ohjauseliminä toimivat neljä grafiitista valmistettua virtausohjainta, jotka sijaitsivat rakettimoottorin poistovirtauksessa, lentonopeuden kasvaessa ohjaus tapahtui pyrstön peräsinten avulla.
Ohjusta varten oli suunniteltu myös tutkajärjestelmää, joka tunnettiin nimellä ”Rheinland”. Tämä oli ns. ”beam rider” eli tutkansäteellä ”ratsastava” ohjausjärjestelmä. Myös vaihtoehtoista kahden tutkan järjestelmää oli ehdotettu ohjausjärjestelmäksi. Ohjuksen suuresta nopeudesta johtuen molempien tutkajärjestelmien katsottiin antavan vain maalin lähestymiseen tarvittavan tiedon ja lopullisen maaliin hakeutumisen oli ajateltu tapahtuvan esim. infrapunaseurannalla.
Alkujaan taistelukärjeksi oli ajateltu 100 kg, mutta määrää nostettiin myöhemmin 360 kg, jossa tehosteena oli nesteräjähde, jonka tarkoitus oli lisätä asevaikutuksen ulottumaa. Taistelukärki voitiin laukaista kauko-ohjauksella tai tutkasytyttimellä. Wasserfall-raketilla pyrittiin laajaan asevaikutukseen, joka olisi tuhonnut tai vaurioittanut useita maaleja (pommikoneita) samanaikaisesti.
Suunnitelman mukaan jokainen yli 100.000 asukkaan saksalaiskaupunki olisi saanut suojakseen Wasserfall-patterit – tämä olisi tarkoittanut n. 200 patteria kolmessa vyöhykkeessä n. 80 km:n välein. 300 patterilla uskottiin pystyttävän puolustavan koko Saksaa – tämä olisi edellyttänyt n. 5000 ohjuksen kuukausittaista tuotantoa. Yhden ohjuksen kokoamiseen laskettiin kuluvan 500 miestyötuntia (A-4:n kokoaminen vaati 4000 miestyötuntia!). Ensimmäinen Wasserfall-patteri olisi ollut valmiina marraskuussa 1945, seuraavien 20 valmistuessa neljän kuukauden sisällä – jokaisella patterilla olisi silloin ollut käytössään n. 100 ohjusta. 900 ohjuksen kuukausituotantoon oli laskettu päästävän jo maaliskuussa 1946..
Vaikka useita komponenttien oli testattu jo 1943, ensimmäinen varsinainen Wasserfall-ohjuksen laukaisu tapahtui 28.2.1944 Oien saarella, lähellä Peenemündeä. Ohjus ei saavuttanut yliäänennopeutta ensimmäisessä kokeessa ja vain 7000 km lakikorkeus saavutettiin. Jo toinen koeohjus saavutti vaakalennossa 2772 km/h nopeuden. Heinäkuuhun 1944 mennessä vielä 7 ohjusta oli laukaistu ja tammikuuhun 1945 mennessä vielä 17 lisää. 25 laukaistusta ohjuksesta 24 oli radio-ohjaus – näistä 10 ei toiminut toivotulla tavalla.
Ohjuksen kehitystyö loppui 26.2.1945, vaikka näyttääkin siltä, että jotain Wasserfalliin liittyvää työtä tehtiin vielä tuon ajankohdan jälkeenkin.
Vahvistamattoman tiedon mukaan Wasserfall-ohjuksia olisi käytetty ainakin kerran tositilanteessa, jolloin 50 ohjuksella ”saavutettiin ratkaiseva voitto vihollisen pommikoineista”.
Wasserfallia voidaan pitää it-ohjusten ”isoisänä” – Usa:ssa kehitettiin pian sodan jälkeen Nike-it-ohjus tri Wernher von Braunin avulla White Sandsin koelaitoksella Uudessa Meksikossa.
Teknisiä tietoja:
EMW C2 Wasserfall
Tyyppi pituus siipien kv rungon halk lähtöpaino nopeus
W-1 7,45 2,88 0,864 3500 kg 2772
W-5 7,765 1,944 0,864 3810 kg 2736
W-10 6,128 1,584 0,72 3500 kg 2855
Lakikorkeustiedot on mallista W-5: 18300 m, toimintamatka 26400 km.
Tiedot Luft'46 -sivuilta (
http://www.luft46.com/missile/wasserfl.html), jossa myös piirroskuvia. Ei tällaista ohjusta ihan tyhjäpäät olisi pystyneet värkkäämään!
