Keskustelua asehistoriasta ja militariasta

Onkos kellään antaa tarkempaa tietoa miten tuo otsikon toimenpide noin teknisessä mielessä on tapahtunut ? Menetelmälle taisi kehittäjänsä mukaan olla ihan oma erillinen nimikin...

Menetlmä oli nimeltään "Salerno"-makaronimaassa kehitetty 1.ms aikaan. Piippu porattiin esim. 10 mm terällä läpeensä ja sitten krympättiin sisälle piipputeräksestä tehty putki joka rihlattiin normaalisti.

Mikä tuossa systeemissä oli hyötynä normaaliin uudelleenpiiputtamiseen verrattuna ?

Ajan ja kustannusten säästö, ei tarvitse koneistaa piipun ulkopuolta, kiinnityskierrettä, tähtäinten kiinnityksiä yms.
Toisaalta sitten en tiedä kestääkö putkitettu piippu yhtä monia tuhansia laukauksia kuin yhtenä kappaleena koneistettu

Eli ymmärsinkö nyt oikein että alkuperäisen avarretun piipun sisään painettiin prässillä jonkinlainen paksuseinäinen putki ja kokonaisuus sitten lopuksi porattiin, pesitettiin ja rihlattiin haluttuun kaliiberiin.

Piti varmaan olla aika tarkka välys tuolla sovitteella....

En tiedä miten nuo tuolloin tehtiin mutta lämpösovitteella ainakin onnistuu helposti; eli porataan vanha putki auki määrätyn läpimittasovitteen mittaan, lämmitetään putkea kohtalaisesti jotta se laajenee ja läpimitta kasvaa, sitten työnnetään sisään mahdollisesti jäähdytetty ja siten läpimitaltaan pienentynyt sisäputkiaihiö. Kun lämpötilat ovat tasaantuneet istuu sisäputki pysyvästi paikoillaan. Sen jälkeen kalvetaan sisäreikä lopulliseen mittaansa ja rihlataan.
Metallialan yleiskirjallisuudesta löytyy mittatietoja erilaisia sovitteita varten.

HL/A wrote:Ajan ja kustannusten säästö, ei tarvitse koneistaa piipun ulkopuolta, kiinnityskierrettä, tähtäinten kiinnityksiä yms.
Toisaalta sitten en tiedä kestääkö putkitettu piippu yhtä monia tuhansia laukauksia kuin yhtenä kappaleena koneistettu

-Myös auton moottoreiden sylintereitä putkitetaan jälkikäteenkin,ja ymmärtääkseni nekin ns. joutuvat koville mutta toimivat silti luotettavasti.Ja sekin tehdään juuri tuolla lämpö tekniikalla.

Löysin kaivamalla netistä hieman lisätietoa asiasta ja sen perusteella vaikuttaa siltä että ei tuo ihan helppoa ollut, alkupään putkituista piipuista meni aika iso osa ns. "käteen". Tosin nekin kyllä tiettävästi myöhemmin hyväksyttiin sotakäyttöön.

Monessa lämpösovituksessa aikaa on hyvin vähän, epäilen että maksimi on ollu muutama sekuntti prässätä uus aihio entiseen torveen. Laakerin lämpösovituskin on aika nopiasti tehtävä, tietysti välyksestä riippuva asia mutta kuitenkin.

En yhtään ihmettele jos susikappaleita on tullu.

Sovelluksissa joissa emäkappaletta jostain syystä ei voida lämmittää tehdään lämpösovituksia jäähdyttämällä sisään puristettava kappale esim. nestetypellä jolloin se kutistuu. Tässä on rajoituksia lämpötilojen suhteen sillä jotkin metalliseokset haurastuvat tarpeeksi alhaisissa lämpötiloissa.

HL/A wrote:Sovelluksissa joissa emäkappaletta jostain syystä ei voida lämmittää tehdään lämpösovituksia jäähdyttämällä sisään puristettava kappale esim. nestetypellä jolloin se kutistuu. Tässä on rajoituksia lämpötilojen suhteen sillä jotkin metalliseokset haurastuvat tarpeeksi alhaisissa lämpötiloissa.

Noin pitkän sovituksen tekemisessä on tietty ihan omat konstit....
Taulukkokirjasta minä olen katsellu oikeat toleranssit halkaisijan mukaan,ihan puristus-sovituksella pistoolin piippu menee hyvin. Ja pysyy !

Ei varmasti aivan joka pajalla tuo putkitus onnistu, krympinkin ollessa
noin pitkä + muut kairaukset siihen päälle.
Kerrohan wanhempimestari lisää kun taitaa asiasta käsitys löytyä.

Eihän tuossa itse tekemisesä ole ihmeellistä, tuo krympättävien osien pituus vain saattaa aiheuttaa pieni lisäpaineita sen onnistumiseen. Ei se sovitteen paikalleenlaittoaikakaan ole mikään sekunneissa laskettava, kun kappaleet ovat tarpeeksi kookkaita ja lämpötilaero riittävä. Esim laakeroinnissahan ei taas voi laakeria liikaa lämmittää, metallien ominaisuudet kärsivät, mutta luulisin että tällaisessa putkitustapauksessa lämpötila saattoi olla hieman korkeampi.
Idea on sinällään hyvä ja italialaismainen mutta käyttökelpoisuutta ja työn tuottavuutta voidaan kyllä aprikoida.
Niiden susikappaleiden muistelen menneen pieleen väärien metallivalintojen johdosta, mutta niin kuin todettiin, nekin sittemmin hyväksyttiin käyttöön.

Onko kenelläkään sellaista tietoa noista putkitetuista että oliko sisäputken takapää jätetty kyllin vahvaksi kokonaan uuden patruunapesän kalvamiseksi vai jäikö pesään ns. sauma uuden ja vanhan materiaalin välille?

Asiaa taas vähän lisää tutkittuani näyttää tuollainen luotiaseen piippujen uudelleenputkitus (englanniksi barrel re-lining) olevan jenkkilässä aika yleistä, ainakin jos mitään on pääteltävissä siitä kuinka moni paja moista työsuoritusta tarjoaa.
Eräs aseseppä kertoi kirjoittamassaan artikkelissa tekevänsä sovitteesta sen verran väljän että ulko- ja sisäkappaleen lopullinen keskinäinen lukitus tapahtuu Loctiten järeimmillä aineilla jotka kestävät lämpöä ja kemikaaleja "riittävästi".

Olettaisin että patruunapesän on oltava kokonaan sisäkappaleen puolella tai muuten syntyy ongelmia.