Niobe Kotkassa
Moderator: Juha Tompuri
- Sturmmann
- mars
- Posts: 2229
- Joined: Sat Feb 11, 2006 18:07
- Location: Kymijokilinja on viimeinen lukkomme!
- Contact:
Niobe Kotkassa
Loistava Antero Kekkosen kirjoitus löytyi, jonka päätin kopsata tänne, niin ei katoa mihinkään bittiavaruuteen.
Eteenpäin-lehdellä on mainio idea julkaista uutisia 50 vuoden takaa. Kesäkuun alun vanha uutinen kertoi Kotkan satama-alueelle sota-aikana upotettuun ilmatorjuntaristeilijä Niobeen tehdystä sukelluksesta, mikä siis oli tapahtunut kesäkuun alussa 1951.
Uutinen sisälsi pari epätarkkuutta. Niobea ei upotettu 11.7.1944 vaan vajaata viikkoa myöhemmin 16.7.. Uutisen mukaan Nioben molemmat ankkurit olivat " nostettuna paikoillaan, mikä todisti sen otaksuman paikkansa pitäväksi, että Niobe oli pakoaikeissa tavatessaan kohtalonsa". Pakoon lähtemisestä tuskin oli kysymys. Kun sotalaivaa vastaan hyökätään ilmasta, jokainen ammattinsa osaava meriupseeri käskee nostamaan ankkurit, jotta alus voisi puolustautuessaan myös liikkua.
Nimeen Niobe liittyy antiikista nousevaa pahaenteisyyttä. Niobe oli kreikkalaisen tarun jumalatar, tuskis-taan tunnetun Tantaloksen tytär ja Amfionin puoliso. Niobe pilkkasi Letoa - jumalatar hänkin -, jolla oli ainoastaan kaksi lasta kun Niobella itsellään oli kymmenen tytärtä ja kymmenen poikaa. Leto käski poikaansa Apollonia kostamaan pilkan, minkä Apollon tekikin surmaamalla nuolillaan kaikki Nioben lapset. Surussaan Niobe itse jähmettyi kiveksi.
S aksan laivastossa on ollut kolme Niobe- nimistä alusta. Niistä jokaisen matka päättyi surullisesti. Mat-kan pää oli meren pohja, jähmettyminen kivien joukkoon.
Niobe oli alunperin hollantilainen Holland- luokan risteilijä Gelderland, joka oli laskettu vesille syksyllä 1898. Uppouma oli 3900 tonnia, pituus 94,7 metriä, leveys 14,7 metriä, syväys 5,4 metriä ja koneteho 10500 hevosvoimaa.
Kun Saksa toisessa maailmansodassa eteni Atlantille, Gelderland joutui saksalaisten käsiin. Vuonna 1942 se jälleenrakennettiin raskaaksi ilmatorjuntaristeilijäksi, mikä merkitsi uppouman kasvamista 4100 tonniin. Alus hidastui entisestään. Sen huippunopeudeksi ilmoitettiin 16 solmua, mikä sekin vaikuttaa vähän liioittelulta. Risteilijää voi syystä pitää uivana linnoituksena. Se oli varustettu Wurtsburg- tulenjohtotutkalla, kahdek-salla 105 millin ilmatorjuntatykillä, neljällä 40 millin ilmatorjuntatykillä ja neljällä 20 millin tykillä. Jo ennen saksalaista varustelua aluksessa oli keula- ja perätorpedot, kaksi 152 millin tykkiä, kuusi 120 millin tykkiä ja neljä 75 millin tykkiä. It- ristelijäksi muunnetussa Gelderlandissa palveli 320 miestä.
Nimen Niobe alus sai 1.3.1944.
Elokuun alusta 1943 Etelä- Suomen kotirintamaa ja Suomenlahden merialuetta oli suojannut lentolaivue 34 Kymin lentokentältä käsin. Suojelun kohteista keskeinen oli Kotka. Laivueen Messerschmitt- hävittäji-en siirryttyä Karjalan kannakselle kesän kynnyksellä 1944 Kotka jäi oman ilmatorjuntansa varaan.
Kotka oli saksalaisten tukikohta. Rintaman liikkuminen Suomenlahden eteläpuolella korosti Kotkan merkitystä saksalaisille. Sitä suojaamaan ilmestyi maanantaina 10.7. saksalainen ilmatorjuntaristelijä Niobe. Se asettui Keisarinsatamaan melko lähelle Hirssaaren rantaa. Suojavärein maalatun ja naamiover-koin varustetun Nioben sijoitettiin nuoria kuusipuita ja koivuja tarkoituksena saada laiva sulautumaan saaristoon. Seuraavana päivänä, tiistaina, Niobe liitettiin Kotkan ilmatorjunnan yhteiskytkentään.
Ensimmäisen ilmahyökkäyksensä Niobe koki keskiviikkona 12.7. heti Suomen Tietotoimiston klo 19.00 radiouutisten jälkeen. Vain Nioben naamiointi kärsi vaurioita.
Seuraavana päivänä, torstaina 13.7. Niobe siirtyi Keisarinsatamasta Kotkan itäpuolelle Hallan rantaan hiilestämään ja ottamaan vettä. Pari päivää myöhemmin, lauantaina 15.7. kaksi venäläistä tiedustelukonetta alhaalla lentäen kävi kuvaamassa Nioben. Toinen koneista sai osuman ja putosi.
Jo aiemmin suomalainen meriesikunta oli esittänyt Nioben kapteenille, yliluutnantti Engelsille, että Niobe siirtyisi pois satama-altaasta Kirkonmaan ja Rankin väliselle merialueelle. Viimeisen kerran suomalaiset vetosivat Engelsiin lauantaina tiedustelukoneiden vierailun jälkeen. Viimeistään silloin oli kaikille selvää, että hyökkäys olisi odotettavissa minä hetkenä hyvänsä. Itsevarma Engels katsoi kuitenkin, ettei neuvosto-liittolaisista olisi upottamaan hänen raskaasti aseistettua alustaan. Engels ei voinut tietää, että samaan aikaan Neuvostoliiton laivaston ilmavoimat harjoittelivat hänen aluksensa upottamista.
Sunnuntainen iltapäivä Kotkassa 16.7.1944 oli häikäisevän kirkas. Päivän viides ilmahälytys alkoi klo 15.41. Niobessa oli syöty sunnuntailounas: sikaa, punakaalia ja perunaa. Osa merisotilaista oli katsele-massa elokuvaa laivan uumenissa. Neuvostokoneet ryhmittyivät hyökkäykseen
Kello 15.51 syöksyivät maataistelukoneet maalla olevien ilmatorjuntapatterien kimppuun. Minuuttia myöhemmin Niobe joutui syöksypommittajien ensimmäisen pommipeitteen alle. Niobe sai neljä 250 kilon pommin täysosumaa. Yksi pommeista pimensi laivan sähköt pysäyttäen ammushissit. Laiva kallistui noin 40 astetta. Kello 15.57 kolmas syksypommittajaryhmä suoritti valehyökkäyksen vetääkseen huomion itseensä samaan aikaan kun Amerikan apuna saadut neljä Boston konetta hyökkäsi pareittain. Koneiden nopeus oli 500 km tunnissa ja lentokorkeus 30 metriä. Kaksi tuhannen kilon kimmokepommia osui laivan vesirajaan. Niobe upposi noin neljässä minuutissa. Perä ampui loppuun saakka. Viimeiset neuvostoliittolaiset La- 5 suojakoneet poistuivat kello 16.02. Koko taistelu oli kestänyt 11 minuuttia. Se oli käyty ilmatorjuntatykistön ja lentokoneiden välillä.
Suomalaiset ilmoittivat, että yhdeksän konetta oli ammuttu alas, neuvostoliittolaiset myönsivät kahden koneen menetyksen.
Sää suosi hyökkääjää. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta jo länteen laskien. Peitepiirros hyökkäykses-tä osoittaa, että neuvostokoneet ryhmittyivät Rankin länsipuolella. Vain valehyökkäys tuli etelämmästä. . Hyökkääjä toteutti ilmasodan yhtä perusperiaatetta, jonka mukaan aurinko on pidettävä selän takana. Voi jopa kysyä, olisiko hyökkäystä tehty nyt nähdyllä tavalla, jos päivä olisi ollut pilvinen.
Hyökkäykseen osallistui 131 lentokonetta. Se oli suurin määrä, minkä Neuvostoliiton Itämeren laivaston ilmavoimat oli lähettänyt yhtä kohdetta vastaan.
Miksi sellaiseen ponnistukseen ryhdyttiin yhden tuntemattoman saksalaisaluksen takia?
Selitys ei ole Niobe, vaan Väinämöinen. Neuvostoliittolaiset luulivat Niobea Väinämöiseksi. Koko sodan aikana he eivät yrityksistään huomatta olleet löytäneet Väinämöistä, joka piileskeli Turun saaristossa. Ymmärrettäväksi erehdyksen tekee se, että Väinämöinen ja Niobe olivat jokseenkin saman kokoiset. Ne olivat yhtä pitkät, ja jopa alkuperäisen Gelderlandin uppouma oli täsmälleen sama, 3900 tonnia kuin Väinämöisen. Alusten ilmatorjunta-aseistus oli identtinen eroa oli lähinnä laivojen leveydessä Väinämöi-nen oli 2,2 metriä Niobea leveämpi. Nioben naamiointi metsän puilla hälvensi senkin eron ilmavalokuvissa.
Neuvostoliitossa Väinämöisen upottajat joutuivat mitalisateen kohteeksi. Kuusi päivää operaation jälkeen operaatiota johtanut everstiluutnantti V.I. Rakov sai toisen Neuvostoliiton sankaritähtensä. Ensimmäisen hän oli saanut jo kapteenina talvisodassa. Muistelmiensa mukaan hän oli tottunut Kotkan pommittaja jo talvisodassa. Neuvostoliiton sankarin arvo ja kultainen tähti jaettiin kahdelle operaation osallistuneelle everstiluutnantille sekä hyökkäyksessä kaatuneelle kapteeni Tihomiroville, joka oli lentänyt toista alasammutuista Boston- koneista.
Muistelmissaan everstiluutnantti Rakov kuvaa operaatiota humaaniksi: " Vaikka kohde sijaitsi kaupungin satamassa, hyvin lähellä asuinkortteleita, ei yksikään pommi pudonnut asuintalojen katoille. Myös Hitleri-läisten puolella sotaa käyvät suomalaiset huomasivat tämän tosiasian meidän lentäjiemme suuren hu-manismin merkkinä.
Hiukan toisenlaisen kuvan antaa ilmatorjuntaristeilijä Nioben kakkosperämies Friedrich Ribbert Eila Väisäsen Eteenpäin- lehdessä 17.7.1984 julkaistussa haastattelussa Ribbert kertoo, että "hyökkääjät ampuivat vielä uijiakin, ja moni sai osuman".
Upeassa teoksessaan Kotkan kolme sotaa Viljo Ripatti puolestaan kertoo osumista Kotkaan:" Leppätie 14 paloi, Urheilukatu 4 vaurioitui, Purjehtijankatu 3 vaurioitui, Leppätie 24:ssä oli palon alku, Puistolaan ja Hovinsaarelle tuli runsaasti pieniä kolmen kilon sirpalepommeja. Kaikkiaan kaupungin alueelle tuli 150-200 pommia. Itärannalla uimamatkalla ollut nuori tyttö sai surmansa sirpalepommeista ja neljä haavoittui. Kotkassa oli neljä lievästi loukkaantunutta".
Suomeen suunnatussa Neuvostoliiton radion propagandalähetyksessä 17.7.1944 Moskovan Tiltu kertoi niin, että kotkalaisetkin sen kuulivat, että Väinämöinen oli upotettu Kotkan satamassa. Samoin Hovinsaa-ren raskas ilmatorjuntapatteri olisi tuhottu. Tässä käsityksessä Neuvostoliitossa elettiin aina siihen saakka kun Neuvostoliiton valvontakomissioon kuulunut kontra-amiraali Alexandrov kapusi panssarilaiva Väinämöiseen Helsingin Hietalahden rannassa lokakuussa 1944. Hänen tietojensa mukaan Väinämöinen makasi uponneena Kotkan satamassa.
Kun Väinämöisen upotus oli kerrottu suurena uutisena eikä vastatietoja Neuvostoliitossa tietenkään ollut olemassa, Niobe/ Väinämöinen aiheutti päänvaivaa myös Neuvostoliiton Helsingin lähetystölle. Ainakin kahdesti tiedetään Neuvostoliiton lähetystön virkailijoiden vaivihkaa vierailleen sodan loputtua Kotkassa tarkastamassa, mikä todella oli se laiva, joka oli upotettu.
Myöhemmin Suomi myi ainoan panssarilaivansa Väinämöisen Neuvostoliitolle osakorvauksena ns. saksalaissaatavista vuonna 1947. Laiva purjehti tämän jälkeen Neuvostoliiton Itämeren laivastossa vielä kymmenkunta vuotta nimellä Vyborg.
Niobe makasi uppoamispaikallaan Hallan ja Hietasen välissä aina vuoteen 1953 saakka. Sen uumenissa sekä keulassa että ahterissa oli valtavat ammusvarastot. Ammushissithän olivat vaurioituneet hyökkäyksessä.
Niobesta muodostui haitta sodan jälkeen kasvavalle satamaliikenteelle. Sen nostaminen osoittautui lähes ylivoimaisen vaikeaksi niin kustannustensa kuin vaarallisuutensakin takia. Alustavia sukelluksia Nioben hylkyyn oli tehty kevättalvella 1950 ja lisätutkimuksia hylyssä tehtiin kesäkuussa 1951.
Helsingin Olympialaisista tuli omalla tavallaan ratkaisu myös Niobeen. Stadionilla hampurilaisen nosto-yhtiön johtaja Ewald Rosenlund oli kuullut Nioben hylystä sattumalta ja kiinnostui asiasta sekä saksa-laisena että ammatillisena haasteena.
Niobe nostamiseksi tehtiin suunnitelma, joka merkitsi aluksen pilkkomista kymmeneen osaan. Touko-kuussa seitsemäntenä 1953 Kotkaan saapuivat entinen Saksan laivaston miinanlaskija Kranich ja moottorikutteri Mamsell, jotka aloittivat Nioben paloittelun. Myöhemmin kesällä paikalle saapui 150 tonnin uiva nosturi. Työhön sisältyi suuria riskejä. Esimerkiksi kahteen alimpaan ammusvarastoon piti räjäyttää kulkutie. Syksyllä Niobe oli valtavina romuläjinä ns. Supputehtaan satamassa ja Sapokassa.
Niobeen liittyi paljon tarinoita. Pitkälle 60- luvulle saakka kiersi tarina, jonka mukaan Niobessa olisi ollut juhlat juuri silloin, kun neuvostokoneet hyökkäsivät. Olennainen osa tarinaa oli, että laivassa oli suuri määrä kotkalaista naisväkeä. Mikään dokumentti ei tue väitettä. Silti tarinaan tuolloin tällöin yhä törmää.
Laivassa kaatui yksi suomalainen. Hän oli Kouvolasta kotoisin oleva sotilaspoika, joka oppikoulupoikana toimi mm. tulkin tehtävissä. Laivalla olleista sotilaspojista toinen, kotoisin Kymistä, pelastui hyppäämällä mereen kaatuvasta aluksesta.
Toistaiseksi viimeisen kerran Niobe astui allekirjoittaneen elämään 80- ja 90- lukujen vaihteessa. Kirjaili-ja Leo Lindsten otti yhteyttä ja kertoi haluavansa keskustella Niobesta. Hän oli erittäin kiinnostunut aiheesta ja suunnitteli kirjaa Nioben kohtalosta.
Sysäyksen Lindstenin yhteydenottoon oli antanut ikääntynyt mies, joka oli Lindstenille kertonut olleensa sukeltamassa Niobea kesällä 1953. Sukeltaja oli väittänyt löytäneensä kaksi naisen ruumista Niobesta. Lindsten kiinnostui asiasta ja otti yhteyttä. Mutta edelleenkään mikään dokumentti ei kerro asiasta.
Melko pian puhelinkeskustelumme jälkeen Leo Lindsten kuoli ja kirja Niobesta jäi kirjoittamatta.
On toinenkin myyttinen tarina, joka on elänyt näihin aikoihin asti. Heti sodan jälkeen tiedetään ainakin kahden kotkalaisen väittäneen, että ohjasivat radiolla operaatio Uragania Kotkasta. Toinen väitti toi-mineensa Hovinsaaren sahalta käsin ja toinen oli väittänyt toimineensa Kivisillan alta.
Totta on, että Kotkan Metsolassa oli radiolähetin kenties kaksikin. Vielä 50- luvulla osoitteita, joissa radioita väitettiin olleen oli useampiakin. Asiaa selittänee se, että kiinnijäämisen pelossa radion paikkaa vaihdeltiin.
Muutoinkaan yhteydenpito Kotkasta Neuvostoliittoon ei ollut tuntematon käsite. Mainiossa kirjassaan Iskulaivue, joka kertoo Kymin lentokentältä operoineesta lentolaivue 34:stä, kirjailija Tuomo Soiri kirjoit-taa:
" Jonkin ajan kuluttua aselevon alkamisesta liittoutuneiden valvontakomissio saapui Uttiin. Joukossa oli neuvostoilmavoimien korkeita upseereja, mm. erä kenraali, joka halusi tutustua entisiin vihollisiinsa lähemmin. Hän tiesi heistä jo entuudestaan hämmästyttävän paljon, tunsi kaikki laivueiden komentajat, lentueiden päälliköt sekä kuuluisimmat ohjaajat nimeltä ja halusi päästä puristamaan heidän kättään merkkinä vihollisuuksien päättymisestä. Tulleensa kapteeni Puhakan kohdalle kenraali katsoi tätä ja sanoi hymyillen:
- Muistaakos kapteeni Puhakka tapausta, jolloin te olitte majuri Luukkasen kanssa saunassa, kun me tulimme pommittamaa Kotkaa? "
Kapteeni Puhakka kertoi saaneensa tuolloin lopullisen vahvistuksen siihen, että Kymin lentokentältä oli informoitu neuvostoliittolaisia.
Mutta takaisin operaatio Uraganiin. Neuvostokoneiden ohjaaminen Kivisillan alta ja/ tai Hovinsaarelta ei liene mahdollista. Radioilla, joita desanteilta tavattiin, eivät olleet sellaisia, joilla olisi voitu ohjata ilmas-sa olevaa lentokonetta. Sen sijaan yhteys toiseen maa-asemaan kaukanakin oli mahdollista. Neuvostoko-neiden lähin tukikohta oli Lavansaaressa, minne hyvin ulottui radiolla. Tosin yleensä tiedot jatkoivat matkaansa Leningradin tiedusteluhallintoon, joka antoi lisäohjeita. On siis aivan mahdollista, että Nioben tulo on tiedotettu Kotkasta käsin, mutta itse operaatiossa ei mukana ole voitu olla.
Avoimeksi kysymykseksi jää, miksi kyseiset miehet ovat kertoneet mukanaolostaan Nioben upotuksessa. Ehkä selitys on vain se, että sodan jälkeisissä oloissa haluttiin itsestä sankareita sillä tavalla. Paikkakun-nalla asui tuolloin vielä neuvostoliiton valvontakomissio.
Antero Kekkonen
Viikko Eteenpäin- lehdessä 21.6.2001
Eteenpäin-lehdellä on mainio idea julkaista uutisia 50 vuoden takaa. Kesäkuun alun vanha uutinen kertoi Kotkan satama-alueelle sota-aikana upotettuun ilmatorjuntaristeilijä Niobeen tehdystä sukelluksesta, mikä siis oli tapahtunut kesäkuun alussa 1951.
Uutinen sisälsi pari epätarkkuutta. Niobea ei upotettu 11.7.1944 vaan vajaata viikkoa myöhemmin 16.7.. Uutisen mukaan Nioben molemmat ankkurit olivat " nostettuna paikoillaan, mikä todisti sen otaksuman paikkansa pitäväksi, että Niobe oli pakoaikeissa tavatessaan kohtalonsa". Pakoon lähtemisestä tuskin oli kysymys. Kun sotalaivaa vastaan hyökätään ilmasta, jokainen ammattinsa osaava meriupseeri käskee nostamaan ankkurit, jotta alus voisi puolustautuessaan myös liikkua.
Nimeen Niobe liittyy antiikista nousevaa pahaenteisyyttä. Niobe oli kreikkalaisen tarun jumalatar, tuskis-taan tunnetun Tantaloksen tytär ja Amfionin puoliso. Niobe pilkkasi Letoa - jumalatar hänkin -, jolla oli ainoastaan kaksi lasta kun Niobella itsellään oli kymmenen tytärtä ja kymmenen poikaa. Leto käski poikaansa Apollonia kostamaan pilkan, minkä Apollon tekikin surmaamalla nuolillaan kaikki Nioben lapset. Surussaan Niobe itse jähmettyi kiveksi.
S aksan laivastossa on ollut kolme Niobe- nimistä alusta. Niistä jokaisen matka päättyi surullisesti. Mat-kan pää oli meren pohja, jähmettyminen kivien joukkoon.
Niobe oli alunperin hollantilainen Holland- luokan risteilijä Gelderland, joka oli laskettu vesille syksyllä 1898. Uppouma oli 3900 tonnia, pituus 94,7 metriä, leveys 14,7 metriä, syväys 5,4 metriä ja koneteho 10500 hevosvoimaa.
Kun Saksa toisessa maailmansodassa eteni Atlantille, Gelderland joutui saksalaisten käsiin. Vuonna 1942 se jälleenrakennettiin raskaaksi ilmatorjuntaristeilijäksi, mikä merkitsi uppouman kasvamista 4100 tonniin. Alus hidastui entisestään. Sen huippunopeudeksi ilmoitettiin 16 solmua, mikä sekin vaikuttaa vähän liioittelulta. Risteilijää voi syystä pitää uivana linnoituksena. Se oli varustettu Wurtsburg- tulenjohtotutkalla, kahdek-salla 105 millin ilmatorjuntatykillä, neljällä 40 millin ilmatorjuntatykillä ja neljällä 20 millin tykillä. Jo ennen saksalaista varustelua aluksessa oli keula- ja perätorpedot, kaksi 152 millin tykkiä, kuusi 120 millin tykkiä ja neljä 75 millin tykkiä. It- ristelijäksi muunnetussa Gelderlandissa palveli 320 miestä.
Nimen Niobe alus sai 1.3.1944.
Elokuun alusta 1943 Etelä- Suomen kotirintamaa ja Suomenlahden merialuetta oli suojannut lentolaivue 34 Kymin lentokentältä käsin. Suojelun kohteista keskeinen oli Kotka. Laivueen Messerschmitt- hävittäji-en siirryttyä Karjalan kannakselle kesän kynnyksellä 1944 Kotka jäi oman ilmatorjuntansa varaan.
Kotka oli saksalaisten tukikohta. Rintaman liikkuminen Suomenlahden eteläpuolella korosti Kotkan merkitystä saksalaisille. Sitä suojaamaan ilmestyi maanantaina 10.7. saksalainen ilmatorjuntaristelijä Niobe. Se asettui Keisarinsatamaan melko lähelle Hirssaaren rantaa. Suojavärein maalatun ja naamiover-koin varustetun Nioben sijoitettiin nuoria kuusipuita ja koivuja tarkoituksena saada laiva sulautumaan saaristoon. Seuraavana päivänä, tiistaina, Niobe liitettiin Kotkan ilmatorjunnan yhteiskytkentään.
Ensimmäisen ilmahyökkäyksensä Niobe koki keskiviikkona 12.7. heti Suomen Tietotoimiston klo 19.00 radiouutisten jälkeen. Vain Nioben naamiointi kärsi vaurioita.
Seuraavana päivänä, torstaina 13.7. Niobe siirtyi Keisarinsatamasta Kotkan itäpuolelle Hallan rantaan hiilestämään ja ottamaan vettä. Pari päivää myöhemmin, lauantaina 15.7. kaksi venäläistä tiedustelukonetta alhaalla lentäen kävi kuvaamassa Nioben. Toinen koneista sai osuman ja putosi.
Jo aiemmin suomalainen meriesikunta oli esittänyt Nioben kapteenille, yliluutnantti Engelsille, että Niobe siirtyisi pois satama-altaasta Kirkonmaan ja Rankin väliselle merialueelle. Viimeisen kerran suomalaiset vetosivat Engelsiin lauantaina tiedustelukoneiden vierailun jälkeen. Viimeistään silloin oli kaikille selvää, että hyökkäys olisi odotettavissa minä hetkenä hyvänsä. Itsevarma Engels katsoi kuitenkin, ettei neuvosto-liittolaisista olisi upottamaan hänen raskaasti aseistettua alustaan. Engels ei voinut tietää, että samaan aikaan Neuvostoliiton laivaston ilmavoimat harjoittelivat hänen aluksensa upottamista.
Sunnuntainen iltapäivä Kotkassa 16.7.1944 oli häikäisevän kirkas. Päivän viides ilmahälytys alkoi klo 15.41. Niobessa oli syöty sunnuntailounas: sikaa, punakaalia ja perunaa. Osa merisotilaista oli katsele-massa elokuvaa laivan uumenissa. Neuvostokoneet ryhmittyivät hyökkäykseen
Kello 15.51 syöksyivät maataistelukoneet maalla olevien ilmatorjuntapatterien kimppuun. Minuuttia myöhemmin Niobe joutui syöksypommittajien ensimmäisen pommipeitteen alle. Niobe sai neljä 250 kilon pommin täysosumaa. Yksi pommeista pimensi laivan sähköt pysäyttäen ammushissit. Laiva kallistui noin 40 astetta. Kello 15.57 kolmas syksypommittajaryhmä suoritti valehyökkäyksen vetääkseen huomion itseensä samaan aikaan kun Amerikan apuna saadut neljä Boston konetta hyökkäsi pareittain. Koneiden nopeus oli 500 km tunnissa ja lentokorkeus 30 metriä. Kaksi tuhannen kilon kimmokepommia osui laivan vesirajaan. Niobe upposi noin neljässä minuutissa. Perä ampui loppuun saakka. Viimeiset neuvostoliittolaiset La- 5 suojakoneet poistuivat kello 16.02. Koko taistelu oli kestänyt 11 minuuttia. Se oli käyty ilmatorjuntatykistön ja lentokoneiden välillä.
Suomalaiset ilmoittivat, että yhdeksän konetta oli ammuttu alas, neuvostoliittolaiset myönsivät kahden koneen menetyksen.
Sää suosi hyökkääjää. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta jo länteen laskien. Peitepiirros hyökkäykses-tä osoittaa, että neuvostokoneet ryhmittyivät Rankin länsipuolella. Vain valehyökkäys tuli etelämmästä. . Hyökkääjä toteutti ilmasodan yhtä perusperiaatetta, jonka mukaan aurinko on pidettävä selän takana. Voi jopa kysyä, olisiko hyökkäystä tehty nyt nähdyllä tavalla, jos päivä olisi ollut pilvinen.
Hyökkäykseen osallistui 131 lentokonetta. Se oli suurin määrä, minkä Neuvostoliiton Itämeren laivaston ilmavoimat oli lähettänyt yhtä kohdetta vastaan.
Miksi sellaiseen ponnistukseen ryhdyttiin yhden tuntemattoman saksalaisaluksen takia?
Selitys ei ole Niobe, vaan Väinämöinen. Neuvostoliittolaiset luulivat Niobea Väinämöiseksi. Koko sodan aikana he eivät yrityksistään huomatta olleet löytäneet Väinämöistä, joka piileskeli Turun saaristossa. Ymmärrettäväksi erehdyksen tekee se, että Väinämöinen ja Niobe olivat jokseenkin saman kokoiset. Ne olivat yhtä pitkät, ja jopa alkuperäisen Gelderlandin uppouma oli täsmälleen sama, 3900 tonnia kuin Väinämöisen. Alusten ilmatorjunta-aseistus oli identtinen eroa oli lähinnä laivojen leveydessä Väinämöi-nen oli 2,2 metriä Niobea leveämpi. Nioben naamiointi metsän puilla hälvensi senkin eron ilmavalokuvissa.
Neuvostoliitossa Väinämöisen upottajat joutuivat mitalisateen kohteeksi. Kuusi päivää operaation jälkeen operaatiota johtanut everstiluutnantti V.I. Rakov sai toisen Neuvostoliiton sankaritähtensä. Ensimmäisen hän oli saanut jo kapteenina talvisodassa. Muistelmiensa mukaan hän oli tottunut Kotkan pommittaja jo talvisodassa. Neuvostoliiton sankarin arvo ja kultainen tähti jaettiin kahdelle operaation osallistuneelle everstiluutnantille sekä hyökkäyksessä kaatuneelle kapteeni Tihomiroville, joka oli lentänyt toista alasammutuista Boston- koneista.
Muistelmissaan everstiluutnantti Rakov kuvaa operaatiota humaaniksi: " Vaikka kohde sijaitsi kaupungin satamassa, hyvin lähellä asuinkortteleita, ei yksikään pommi pudonnut asuintalojen katoille. Myös Hitleri-läisten puolella sotaa käyvät suomalaiset huomasivat tämän tosiasian meidän lentäjiemme suuren hu-manismin merkkinä.
Hiukan toisenlaisen kuvan antaa ilmatorjuntaristeilijä Nioben kakkosperämies Friedrich Ribbert Eila Väisäsen Eteenpäin- lehdessä 17.7.1984 julkaistussa haastattelussa Ribbert kertoo, että "hyökkääjät ampuivat vielä uijiakin, ja moni sai osuman".
Upeassa teoksessaan Kotkan kolme sotaa Viljo Ripatti puolestaan kertoo osumista Kotkaan:" Leppätie 14 paloi, Urheilukatu 4 vaurioitui, Purjehtijankatu 3 vaurioitui, Leppätie 24:ssä oli palon alku, Puistolaan ja Hovinsaarelle tuli runsaasti pieniä kolmen kilon sirpalepommeja. Kaikkiaan kaupungin alueelle tuli 150-200 pommia. Itärannalla uimamatkalla ollut nuori tyttö sai surmansa sirpalepommeista ja neljä haavoittui. Kotkassa oli neljä lievästi loukkaantunutta".
Suomeen suunnatussa Neuvostoliiton radion propagandalähetyksessä 17.7.1944 Moskovan Tiltu kertoi niin, että kotkalaisetkin sen kuulivat, että Väinämöinen oli upotettu Kotkan satamassa. Samoin Hovinsaa-ren raskas ilmatorjuntapatteri olisi tuhottu. Tässä käsityksessä Neuvostoliitossa elettiin aina siihen saakka kun Neuvostoliiton valvontakomissioon kuulunut kontra-amiraali Alexandrov kapusi panssarilaiva Väinämöiseen Helsingin Hietalahden rannassa lokakuussa 1944. Hänen tietojensa mukaan Väinämöinen makasi uponneena Kotkan satamassa.
Kun Väinämöisen upotus oli kerrottu suurena uutisena eikä vastatietoja Neuvostoliitossa tietenkään ollut olemassa, Niobe/ Väinämöinen aiheutti päänvaivaa myös Neuvostoliiton Helsingin lähetystölle. Ainakin kahdesti tiedetään Neuvostoliiton lähetystön virkailijoiden vaivihkaa vierailleen sodan loputtua Kotkassa tarkastamassa, mikä todella oli se laiva, joka oli upotettu.
Myöhemmin Suomi myi ainoan panssarilaivansa Väinämöisen Neuvostoliitolle osakorvauksena ns. saksalaissaatavista vuonna 1947. Laiva purjehti tämän jälkeen Neuvostoliiton Itämeren laivastossa vielä kymmenkunta vuotta nimellä Vyborg.
Niobe makasi uppoamispaikallaan Hallan ja Hietasen välissä aina vuoteen 1953 saakka. Sen uumenissa sekä keulassa että ahterissa oli valtavat ammusvarastot. Ammushissithän olivat vaurioituneet hyökkäyksessä.
Niobesta muodostui haitta sodan jälkeen kasvavalle satamaliikenteelle. Sen nostaminen osoittautui lähes ylivoimaisen vaikeaksi niin kustannustensa kuin vaarallisuutensakin takia. Alustavia sukelluksia Nioben hylkyyn oli tehty kevättalvella 1950 ja lisätutkimuksia hylyssä tehtiin kesäkuussa 1951.
Helsingin Olympialaisista tuli omalla tavallaan ratkaisu myös Niobeen. Stadionilla hampurilaisen nosto-yhtiön johtaja Ewald Rosenlund oli kuullut Nioben hylystä sattumalta ja kiinnostui asiasta sekä saksa-laisena että ammatillisena haasteena.
Niobe nostamiseksi tehtiin suunnitelma, joka merkitsi aluksen pilkkomista kymmeneen osaan. Touko-kuussa seitsemäntenä 1953 Kotkaan saapuivat entinen Saksan laivaston miinanlaskija Kranich ja moottorikutteri Mamsell, jotka aloittivat Nioben paloittelun. Myöhemmin kesällä paikalle saapui 150 tonnin uiva nosturi. Työhön sisältyi suuria riskejä. Esimerkiksi kahteen alimpaan ammusvarastoon piti räjäyttää kulkutie. Syksyllä Niobe oli valtavina romuläjinä ns. Supputehtaan satamassa ja Sapokassa.
Niobeen liittyi paljon tarinoita. Pitkälle 60- luvulle saakka kiersi tarina, jonka mukaan Niobessa olisi ollut juhlat juuri silloin, kun neuvostokoneet hyökkäsivät. Olennainen osa tarinaa oli, että laivassa oli suuri määrä kotkalaista naisväkeä. Mikään dokumentti ei tue väitettä. Silti tarinaan tuolloin tällöin yhä törmää.
Laivassa kaatui yksi suomalainen. Hän oli Kouvolasta kotoisin oleva sotilaspoika, joka oppikoulupoikana toimi mm. tulkin tehtävissä. Laivalla olleista sotilaspojista toinen, kotoisin Kymistä, pelastui hyppäämällä mereen kaatuvasta aluksesta.
Toistaiseksi viimeisen kerran Niobe astui allekirjoittaneen elämään 80- ja 90- lukujen vaihteessa. Kirjaili-ja Leo Lindsten otti yhteyttä ja kertoi haluavansa keskustella Niobesta. Hän oli erittäin kiinnostunut aiheesta ja suunnitteli kirjaa Nioben kohtalosta.
Sysäyksen Lindstenin yhteydenottoon oli antanut ikääntynyt mies, joka oli Lindstenille kertonut olleensa sukeltamassa Niobea kesällä 1953. Sukeltaja oli väittänyt löytäneensä kaksi naisen ruumista Niobesta. Lindsten kiinnostui asiasta ja otti yhteyttä. Mutta edelleenkään mikään dokumentti ei kerro asiasta.
Melko pian puhelinkeskustelumme jälkeen Leo Lindsten kuoli ja kirja Niobesta jäi kirjoittamatta.
On toinenkin myyttinen tarina, joka on elänyt näihin aikoihin asti. Heti sodan jälkeen tiedetään ainakin kahden kotkalaisen väittäneen, että ohjasivat radiolla operaatio Uragania Kotkasta. Toinen väitti toi-mineensa Hovinsaaren sahalta käsin ja toinen oli väittänyt toimineensa Kivisillan alta.
Totta on, että Kotkan Metsolassa oli radiolähetin kenties kaksikin. Vielä 50- luvulla osoitteita, joissa radioita väitettiin olleen oli useampiakin. Asiaa selittänee se, että kiinnijäämisen pelossa radion paikkaa vaihdeltiin.
Muutoinkaan yhteydenpito Kotkasta Neuvostoliittoon ei ollut tuntematon käsite. Mainiossa kirjassaan Iskulaivue, joka kertoo Kymin lentokentältä operoineesta lentolaivue 34:stä, kirjailija Tuomo Soiri kirjoit-taa:
" Jonkin ajan kuluttua aselevon alkamisesta liittoutuneiden valvontakomissio saapui Uttiin. Joukossa oli neuvostoilmavoimien korkeita upseereja, mm. erä kenraali, joka halusi tutustua entisiin vihollisiinsa lähemmin. Hän tiesi heistä jo entuudestaan hämmästyttävän paljon, tunsi kaikki laivueiden komentajat, lentueiden päälliköt sekä kuuluisimmat ohjaajat nimeltä ja halusi päästä puristamaan heidän kättään merkkinä vihollisuuksien päättymisestä. Tulleensa kapteeni Puhakan kohdalle kenraali katsoi tätä ja sanoi hymyillen:
- Muistaakos kapteeni Puhakka tapausta, jolloin te olitte majuri Luukkasen kanssa saunassa, kun me tulimme pommittamaa Kotkaa? "
Kapteeni Puhakka kertoi saaneensa tuolloin lopullisen vahvistuksen siihen, että Kymin lentokentältä oli informoitu neuvostoliittolaisia.
Mutta takaisin operaatio Uraganiin. Neuvostokoneiden ohjaaminen Kivisillan alta ja/ tai Hovinsaarelta ei liene mahdollista. Radioilla, joita desanteilta tavattiin, eivät olleet sellaisia, joilla olisi voitu ohjata ilmas-sa olevaa lentokonetta. Sen sijaan yhteys toiseen maa-asemaan kaukanakin oli mahdollista. Neuvostoko-neiden lähin tukikohta oli Lavansaaressa, minne hyvin ulottui radiolla. Tosin yleensä tiedot jatkoivat matkaansa Leningradin tiedusteluhallintoon, joka antoi lisäohjeita. On siis aivan mahdollista, että Nioben tulo on tiedotettu Kotkasta käsin, mutta itse operaatiossa ei mukana ole voitu olla.
Avoimeksi kysymykseksi jää, miksi kyseiset miehet ovat kertoneet mukanaolostaan Nioben upotuksessa. Ehkä selitys on vain se, että sodan jälkeisissä oloissa haluttiin itsestä sankareita sillä tavalla. Paikkakun-nalla asui tuolloin vielä neuvostoliiton valvontakomissio.
Antero Kekkonen
Viikko Eteenpäin- lehdessä 21.6.2001
Ei oikeaan, ei vasempaan, vaan eteen eestä Suomenmaan.
äitini kotitalo sijaitsi mussalon etukylässä ja hänen muutamaa vuotta vanhempi siskonsa muistaa kuinka nioben saksalaiset tulivat laivaveneillä etukylään josta he reippaasti laulaen marssivat ampumaharjoituksiin mussalossa sijainneelle SK:n ampumaradalle.
vielä 1980 luvulla oli tallella a-radan betoninen takavalli/tauluteline ja sk.talon betoninen runkokehikko. nyt paikalla on uusi pientalo-alue.
mutta se joka sanoo ettei radasta ole mitään jäljellä puhuu vasten parempaa tietoa koskapa kävin hakemassa takavallista kiväärinluotien irtimurentaman betoninpalasen talteen. vielä kun paikalla kasvoi sankkaa metsää.
vielä 1980 luvulla oli tallella a-radan betoninen takavalli/tauluteline ja sk.talon betoninen runkokehikko. nyt paikalla on uusi pientalo-alue.
mutta se joka sanoo ettei radasta ole mitään jäljellä puhuu vasten parempaa tietoa koskapa kävin hakemassa takavallista kiväärinluotien irtimurentaman betoninpalasen talteen. vielä kun paikalla kasvoi sankkaa metsää.
-
- res vänr
- Posts: 840
- Joined: Sun Mar 16, 2008 19:49
-
- res vänr
- Posts: 840
- Joined: Sun Mar 16, 2008 19:49
-
- res vänr
- Posts: 840
- Joined: Sun Mar 16, 2008 19:49
Roger67'n laittama kuva taitaa olla Torpin tykit nimisestä museosta.
http://www.webbisivu.com/TorpinTykit.aspx
Tuli käytyä tuolla pari vuotta sitten. Kaikenlaista katseltavaa tarjolla.
http://www.webbisivu.com/TorpinTykit.aspx
Tuli käytyä tuolla pari vuotta sitten. Kaikenlaista katseltavaa tarjolla.
-
- jvmaj
- Posts: 1834
- Joined: Mon May 01, 2006 22:28
- Location: Koljonvirta
Onpas mystinen.. taikka HETKINEN..onko tuossa putken päällä jonkinlainen kotelo? Jos on, niin SITTEN tämä voisi olla vanhojen tykkiveneiden (tyv. Hämeenmaa, UUsimaa) viimeistä aseistusta - saksalainen 105 mm tykki - tyyppiä en nyt pysty sanomaan, kun lähdekirjat eivät ole käsillä. Siinä kotelossa olisi latauspyörön moottori. Samoja tykkejä oli muutama (vai oliko ne SAMAT tykit) rannikkotykistölläkin.
Linkissä kuva Riga-luokan (saattajat Hämeenmaa ja Uusimaa) 100 mm tykistä http://www.navweaps.com/Weapons/WNRussi ... _m1940.htm. On kyllä eri näköinen.
Tässä linkissä huono kuva saksalaisesta 105 mm tykistä http://www.navweaps.com/Weapons/WNGER_41-55_skc28.htm. Voisiko olla..
Linkissä kuva Riga-luokan (saattajat Hämeenmaa ja Uusimaa) 100 mm tykistä http://www.navweaps.com/Weapons/WNRussi ... _m1940.htm. On kyllä eri näköinen.
Tässä linkissä huono kuva saksalaisesta 105 mm tykistä http://www.navweaps.com/Weapons/WNGER_41-55_skc28.htm. Voisiko olla..
No niin, nyt on lähdekirja Kiiskinen-Wahlman: Itsenäisen Suomen laivaston laivatykit 1918-2004 käsillä ja tunnistus vahvistui.
Kyseessä näyttäisi siis olevan vanhoille tykkiveneille Hämeenmaa ja Uusimaa jatkosodan aikana asennettu 105 mm saksalainen merikanuuna. Suomalaisia tyyppimerkintöjä ovat olleet 105/45R ja 105 45 32 LT.
Tykin tunnistus perustuu kilven muotoiluun ja eräisiin yksityiskohtiin, putken yläpuolella olevaan latausmoottorin koteloon sekä putken suupuolelta hiukan taaksepäin olevaan "mutteriin".
Teknisiä tietoja:
kaliiberi 105 mm
putken pituus 45 kal. eli n. 4725 mm
suurin korotuskulma +70 astetta
patruunalaukaus, ls-yhdistelmän paino 24 kg
putken arvioitu ikä 4000 ls
Tykissä oli latausta helpottamassa kumipäällysteinen moottorin pyörittämän pyörä lukon yläpuolella, joka ikäänkuin "imaisi" tarjotun patruunan sisään.
Lähdekirjan mukaan tykit saatiin/ostettiin 1943 ja ne olivat tykkiveneillä vuoteen 1949 ja 1950 - alukset romutettiin 1953. Sen jälkeen tykkejä on ollut laiva-asennuksessa emälaiva Louhella ja kahdella Kala-lautalla (4 ja 5). Jäänmurtajat Sisu ja Urho oli 1970-luvulla suunniteltu kriisitilanteessa varustettavan näillä aseilla. Kalusto hylättiin 1980-luvulla ja siirrettin mytäväksi Vammalan asevarikon kautta.
Nioben tykeissä ei noita suojakilpiä ollut, vaikka itse ase ei kovasti yllä käsitellystä poikennut. Nioben tykit ja melkoinen kasa ammuksia nostettiin hylystä 1943. Tykeistä 7 kunnostettiin (yksi oli vaurioitunut korjauskelvottomaksi pommituksessa). Tampella teki tykkeihin uudet putket 1960, samalla palautinjousetkin uusittiin.
Nioben tykkien suomalainen tyyppimerkintä oli ensin 105/45-RI ja sittemmin 105 45 41 LT.
Lähdekirjan tiedon mukaan ml Keihässalmelle olisi koemielessä asennetu yksi näistä tykeistä, mutta kun ukaan ei uskaltanut ampua sillä, se poistettiin. Tykit oli jaettu laivastoasemien kesken, mutta käytössä niitä oli vain HelLas:lla. Sinne oli rakennettu lähinnä MSK:n kadettien harjoituksia varten kaksitykkinen ns. 105R-harjoituspatteri. Tykkejä ei enä suuremmin huollettu, vaan tilalle tuotiin varikosta toiset. Kun puolipanokset loppuivat, loppui tykkien käyttökin. Täyspanokset aiheuttivat liian pitkän peräntymisliu'un ja aseet poistettiin 1990-luvun alkupuolella - nekin menivät myyntiin Vammalan kautta.
Kyseessä näyttäisi siis olevan vanhoille tykkiveneille Hämeenmaa ja Uusimaa jatkosodan aikana asennettu 105 mm saksalainen merikanuuna. Suomalaisia tyyppimerkintöjä ovat olleet 105/45R ja 105 45 32 LT.
Tykin tunnistus perustuu kilven muotoiluun ja eräisiin yksityiskohtiin, putken yläpuolella olevaan latausmoottorin koteloon sekä putken suupuolelta hiukan taaksepäin olevaan "mutteriin".
Teknisiä tietoja:
kaliiberi 105 mm
putken pituus 45 kal. eli n. 4725 mm
suurin korotuskulma +70 astetta
patruunalaukaus, ls-yhdistelmän paino 24 kg
putken arvioitu ikä 4000 ls
Tykissä oli latausta helpottamassa kumipäällysteinen moottorin pyörittämän pyörä lukon yläpuolella, joka ikäänkuin "imaisi" tarjotun patruunan sisään.
Lähdekirjan mukaan tykit saatiin/ostettiin 1943 ja ne olivat tykkiveneillä vuoteen 1949 ja 1950 - alukset romutettiin 1953. Sen jälkeen tykkejä on ollut laiva-asennuksessa emälaiva Louhella ja kahdella Kala-lautalla (4 ja 5). Jäänmurtajat Sisu ja Urho oli 1970-luvulla suunniteltu kriisitilanteessa varustettavan näillä aseilla. Kalusto hylättiin 1980-luvulla ja siirrettin mytäväksi Vammalan asevarikon kautta.
Nioben tykeissä ei noita suojakilpiä ollut, vaikka itse ase ei kovasti yllä käsitellystä poikennut. Nioben tykit ja melkoinen kasa ammuksia nostettiin hylystä 1943. Tykeistä 7 kunnostettiin (yksi oli vaurioitunut korjauskelvottomaksi pommituksessa). Tampella teki tykkeihin uudet putket 1960, samalla palautinjousetkin uusittiin.
Nioben tykkien suomalainen tyyppimerkintä oli ensin 105/45-RI ja sittemmin 105 45 41 LT.
Lähdekirjan tiedon mukaan ml Keihässalmelle olisi koemielessä asennetu yksi näistä tykeistä, mutta kun ukaan ei uskaltanut ampua sillä, se poistettiin. Tykit oli jaettu laivastoasemien kesken, mutta käytössä niitä oli vain HelLas:lla. Sinne oli rakennettu lähinnä MSK:n kadettien harjoituksia varten kaksitykkinen ns. 105R-harjoituspatteri. Tykkejä ei enä suuremmin huollettu, vaan tilalle tuotiin varikosta toiset. Kun puolipanokset loppuivat, loppui tykkien käyttökin. Täyspanokset aiheuttivat liian pitkän peräntymisliu'un ja aseet poistettiin 1990-luvun alkupuolella - nekin menivät myyntiin Vammalan kautta.