Valo Nihtilä - tuntematon vaikuttaja

Harvoin voimme olla niin kiitollisia kenellekään niin paljosta, kuin juuri Nihtilälle. Hänen operatiiviset kykynsä tulivat esiin sotiemme aikana, jolloin niitä todella tarvittiin. Hänen meriitteihinsä kuului myös toimia Sotakorkeakoulussa opettajana, jolloin hänen oppilainaan oli myöhemmin kuuluisia rintamakomentajia, kuten Paavo Talvela, Aarne Blick, Adolf Ehnrooth, Ruben Lagus jne. Lista on pitkä. Salpalinja on suurelta osin lähtenyt hänen kädestään, jossa hän Talvisodan jälkeen Oeschin kanssa katsoi asemien paikat. Viimeinen palvelus maalleen häneltä oli asekätkennän johtaminen. Sodassa hänellä kului liikaa aikaa taisteluun omia kenraaleita vastaan.

Valo Konstanttin Nihtilä syntyi Kärkölässä 1896 suuren maatalon vanhimmaksi pojaksi. Hänen opiskelunsa suuntautuivat Lahdessa vietetyn lyseoajan jälkeen maatalouteen. Ja niin hän oli Helsingissä opiskelemassa agronomiksi, kun Sisällissotamme alkoi. Oli hän kuullut jääkäriliikkeestä, kun ystäviä oli Saksaan lähtenyt, mutta ei herännyt itse mukaan. Sisällissodassa hän sai heti vastuuta taistellessaan Sysmän suojeluskunnan mukana, toimien ryhmän- ja joukkueenjohtajana , sillä olihan nuori Valo kouluttanut aiemmin suojeluskuntalaisia Kärkölässä. Taisteluihin hän osallistui mm. Hillosensalmella ja Heinolan suunnalla. Sotatoimien lakattua Sysmän suojeluskunnat liitettiin Savon prikaatiin, jossa nuori Valo sai upseerikoulutusta. Sisällissodan pahimpana kokemuksena Nihtilä piti punavankien vartiointia.

Kapinan jälkeen hän ymmärsi, että sotilasura on hänen juttunsa. Nihtilä ilmoittautui Viipurin Markovillassa upseerikurssille syksyllä 1918 ja valmistui keväällä 1919 kurssin priimuksena. Vänrikiksi hänet ylennettiin heinäkuun lopulla 1919.

Sotien välinen aika

Nihtilä nimitettiin ensimmäiseen upseerin arvoon ja komennettiin Keski-Suomen rykmenttiin Kouvolaan, jossa vierähti seuraavat kuusi vuotta. Komennus tosin katkesi ajoittain eri komennuksien johdosta. Vuosina 1921-1922 hän oli kuunteluoppilaana kadettikoulussa ja välillä kouluttajana jalkaväen Kapitulanttikoulussa. Vuonna 1926 hänet ylennettiin kapteeniksi ja komennettiin kadettikouluun sotilaspedagogianopettajaksi. Kadettikoulussa Nihtilä toimi opettajantyön ohella kadettikomppanian päällikkönä. Opettajan työssään hän nautti koulutettavien suurta arvostusta.

Vuosina 1927-1929 Nihtilä suoritti yleisesikuntaupseerin tutkinnon Sotakorkeakoulussa yhtenä kurssinsa parhaana. Koulun silloinen johtaja Eversti K.L. Oesch, kuin hänen seuraajansa E. Heinrichs pitivät älykkäästä Nihtilästä, joista jälkimmäinen halusi Nihtilän Sotakorkeaan opettajaksi. Sotakorkean opettaja Nihtilästä tuli 1930, kun se mahdollistui hänen virkaikänsä puitteissa. Opettajana ollessaan hän oli mm. vuonna 1935 muutaman kuukauden opintomatkalla Ranskassa. Majuriksi ylennetty Nihtilä oli opettajana kuusi vuotta, kunnes ylennys everstiluutnantiksi ja komennus Pohjan rykmentin pataljoonankomentajaksi keskeytti hänen toimensa Sotakorkeassa. Komennus ei ollut pitkäikäinen, kun Valo Nihtilää kaivattiin pääesikuntaan.

Operatiivinen osasto

Maaliskuussa 1938 Nihtilä sai siirron operatiiviselle osastolle Maavoimatoimiston päälliköksi. Nihtilän siirron takana oli eversti Airo, joka toimi operatiivisen osaston päällikkönä silloin Pääesikunnassa. Tässä vaiheessa oli koossa neljän kyvykkään upseerin ryhmä: Oesch, Heinrichs, Airo ja Nihtilä.

Maavoimatoimiston päällikkönä Nihtilän yhdeksi merkittävimmistä asioista muodostui muistio, joka piti sisällään Suomen puolustautumismahdollisuudet Neuvostoliiton hyökätessä. Muistio oli laadittu 5.9.1939 ja se pohjautui pääosin Kannaksen suursotaharjoituksien antamaan kuvaan.

Muistiossaan Nihtilä esittää Kannaksen puolustuksen niin kuin se sitten toteutettiin, joskin Laatokan-Karjalassa Nihtilä oletti hyökkäävän voiman puolet pienemmäksi mitä se todellisuudessa oli. Monet kuten Nihtiläkin oletti väärin, ettei Suomi joudu yksin taistelemaan, joten vihollinen ei pystyisi keskittämään voimiaan niin paljoa meitä vastaan. Muistiossa oli esitetty vielä Kannaksen armeijan johtoportaat sellaiseksi, kun ne sitten olivat Talvisodassa.

Kannaksen linnoitus

Kenraali Oesch antoi pääesikunnan komentajana syksyllä 1938 Nihtilälle tehtäväksi suunnitella aluksi Summan ja Lähteen lohkoille yhtenäistä puolustuslinjaa. Nihtilä teki lukuisia matkoja Kannakselle ja niin alkoi hahmottua linja Muolaanjärven ja Yksjärven kannakselle, myös Äyräpään tasalle taaemmaksi alkoi asemat hahmottua.

Mainittakoon muutama vastoinkäyminen, kuten Vilho Petteri Nenonen kielsi Perkjärven linnoittamisen, kun rakentaminen olisi kuulemma häirinnyt tykistön ammuntoja. Toinen tapaus oli kun linnoitustöistä vastuussa oleva kenraalimajuri Unio Sarlin pyysi belgialaista evp-kenraalia Emile Badouxia toteuttamaan Summan eteläpuolen linnoittamista. Badoux oli ehkä linnoittamisen mestari Keski-Euroopan aukeilla, mutta ei sopinut suomalaiseen metsämaastoon ollenkaan. Nihtilä ei hyväksynyt Badouxin suunnitelmia ollenkaan ja totesi niiden olevan aivan mahdottomia. Lopullisesti Nihtilä suuttui, kun Badoux alkoi korjailemaan Nihtilän Muolaan linnoittamista koskevia suunnitelmia. Nihtilä ja Airo ajoivat Helsinkiin tapaamaan Oeschia. Helsingissä he valittivat Oeschille Badouxin suunnitelman olevan mielettömän. Airo kieltäytyi lähtemästä takaisin Kannakselle, niin Oesch ja Nihtilä tarkastivat Muolaan alueen. Oesch ei hyväksynyt myöskään Badouxin ratkaisuja. Kun asia meni riitelyksi, niin kenraaliluutnantti ratkaisi asian käskemällä Badouxin valmistella linja kilometrin taaemmaksi.

Badoux suunnitteli myöhemmin vielä Salmenkaitalinjaa. Sotien jälkeen Nihtilä tapasi miehiä, jotka taistelivat kyseisessä paikassa. Puolustajat ihmettelivät, kuka kumma oli suunnitellut puolustusasemat, kun ne olivat niin esillä ettei niissä voinut olla. Asemat oli rakennettu muuta maastoa alemmas ja näkyville, näin ne olivat jatkuvan vihollistulen alla.

Vielä syksyllä 1939 Nihtilä ehti suunnitella asemia Laatokan Karjalaan ja Kannakselle, näin syntyi vielä lapiojääkäreiden toimesta asemiin toivottua syvyyttä, mm. linjalle Viipuri - Kuparsaari.

Ennen Talvisotaa Nihtilä oli pääesikunnan edustajana Erik Heinrichsin kutsumassa komiteassa, joka käsitteli keveiden panssarintorjunta-aseiden hankintaa. Mainittakoon, että Nihtilä tässä vaiheessa jo totesi 20 mm norsupyssyn soveltuvan hyvin ilmatorjuntaankin. Ilmatorjuntamuunnos toteutettiin myöhemmin vasta Jatkosodassa. Eihän pst-kivääreitä liioin ollutkaan Talvisodassa, kun ne kaksi Lahden L-39 prototyyppiä, mitkä Aimo Lahti itse toimitti rintamalle meneville joukoille. Ne olivat sitten käytössä Laatokan saarissa.

Syksyllä 1939 Nihtilä esitti, että sodan syttyessä Laatokan Karjalaan ja pohjoisempaan perustettaisiin sissiosastoja, jotka pilkkoisivat hyökkäävät vihollisjoukot pieniin osiin. Hän pohjasi ajatuksensa laajoihin metsäalueisiin, joiden kautta sissit voivat iskeä hyökkäävien viholliskolonnien sivustoihin ja taakse suksilla. Näin menetellen kärjestä häviäisi hyökkäys voimaa, kun vihollinen joutuisi keskittämään voimiaan sivustavarmistukseen ja huollon katkeaminen lopulta pysäyttää hyökkäyksen. Etenkin oli huomioitu se, että vihollinen joutuisi tukeutumaan harvempaan tieverkostoon kuin Kannaksella.

Talvisota syttyy

Nihtilästä tuli operatiivisen osaston päällikkö, kun Aksel Airosta tehtiin päämajoitusmestari. Toimessaan Nihtilä sodan puhjettua soittaa puolustus ministeriöön tilatakseen rintamalle hv-miinoja. Puolustusministeriössä vastaa nainen, joka kertoo olevansa siivooja ja yksin paikalla, kun muut ovat kotona. Siellä noudatettiin virka-aikoja. Muutamien puheluiden jälkeen saatiin oikea henkilö kiinni ja miinat rintamalle.

Joulukuun aikana Laatokan Karjalassa IV AK:n asiat eivät sujuneet Päämajan mieliksi. Komentaja kenraalimajuri Woldemar Hägglund arkaili vastahyökkäyksissään. Marsalkkaa harmitti, kun hänen käskemänsä hyökkäykset keskeytettiin ennen aikojaan. Asioilla alkoi olemaan jo kiire, jottei hyökkäävä vihollinen pääse pureutumaan liiaksi Suomen tiheämpiin tieverkkoihin. Marsalkan käsky kuului Nihtilälle: ”Everstiluutnantti huolehtii nyt siitä, että tällä kertaa hyökkäystä ei keskeytetä, vaan se viedään ratkaisevaan loppuun asti. Nihtilä joutui kolmeksi viikoksi valamaan uskoa joukkoihin ja komentajiin.

Everstiluutnantti Nihtilä saapui IV AK:n esikuntaan 5.1.1940 ja seuraavana päivänä alkoi armeijakunnan neljäs hyökkäys. Hyökkäyksen kärki pysähtyi Lemetin alueelle, jolloin Hägglund sanoi: "Siinä näet, ei täällä mitään tule, nyt pysäytän hyökkäyksen". Nihtilä oli tiukkana: "Hyökkäystä ei pysäytetä nyt, eikä ylipäällikkö hyväksyisi edes sellaista." Nihtilä sanoi: "Lemetistä länteen tulevalla tiellä ei ole mitään, joten laitetaan sinne joukkoja, niin Lemetti on motissa." Hägglund vastusti hyökkäyksen jatkamista, mutta oli hänen viimein myönnyttävä pitkin hampain, kun Marsalkka oli Nihtilän takana. Nihtilä painotti että Marsalkka on antanut hänelle Kannakselta JP 4:n luovutettavaksi tarvittaessa armeijakunnalle. Nihtilä suunnitteli JP 4:n etenemisen Pukitsanmäkeen Koirinojalle, jossa se varmisti keskellä vihollisvoimia tärkeän maantiesolmukohdan. Tammikuun yhdeksäntenä päivänä hyökkäyksen kärki saavutti Laatokan rannan, jonka ansiosta syntyi alueelle kuuluisat Lemetinmotit ja Kenraalimotti. Nihtilä kielsi hyökkäämästä motteja vastaan heti. Hän ratkaisi asian niin, että motit kypsyvät aikansa ilman huoltoa, näin ne saadaan tuhottua helpommalla. Hägglund oli kauhuissaan, kun selustaan jäi valtavat vihollisvoimat, mutta hän ei voinut Nihtilälle mitään.

Nihtilää harmitti Hägglundin runsas alkoholin käyttö ja passiivisuus. "Talvelan kaltaista" hyökkäysintoista komentajaa olisi kaivattu kipeämmin. Toinen komentaja oli eversti Olkkonen, hän liioitteli tappioita ja vastoinkäymisiä. Nihtilä saapui osasto Olkkosen komentopaikalle, niin hän kyseli komentajaa. Adjutantti sanoi hänen piileksivän perunakellarissa, ettei myöskään mitään kosketusta viholliseen edes ole, siis kaikki lähetetyt raportit on olleet liioiteltuja. Nihtilä sanoi Olkkoselle et nyt pitää hyökätä, jotta saadaan apua idässä taisteleville joukoille.

Nihtilä ajoi etulinjaan Olkkosen kieltäydyttyä lähtemästä ja kyseli pataljoonien komentajilta hyökkäys mahdollisuuksia. Hän laati hyökkäyssuunnitelmat ja esitti ne pataljoonien komentajille. Vähän pataljoonankomentajat ihmettelivät, että mikäs mies se käskyjä jakaa. Olkkoselle Nihtilä sanoi: "Vahvista hyökkäyskäsky ja käy puristamassa miesten käsiä, kun he lähtevät hyökkäämään". Olkkonen sai sittemmin siirron kotirintamalle. Nihtilä palasi Päämajaan operatiivisen osaston päälliköksi taas hetkeksi.

Helmikuun 16. Nihtilä komennettiin Kannakselle, kun Summa murtui. Summan murtuminen oli Marsalkalle raskas isku, joten hän lähetti Nihtilän jälleen kerran polttopisteeseen. Tarkoitus oli, että Nihtilä viipyy II AK:ssa pari päivää ja laittaa asiat järjestykseen, mutta komennus venähti pidemmäksi, kun Öhquist pyysi Marsalkalta luvan pitää Nihtilä itsellään. Nihtilä joutui tuuraamaan sairastunutta eversti Takkulaa II AK:n esikuntapäällikkönä. Komennus venyi, kun Öhquist ei olisi halunnut luopua Nihtilästä ollenkaan. Viimein 2.3.1940 Airo soitti Öhquistille ja sanoi, että Nihtilän on saavuttava päämajaan heti.

Harald Öhquist oli sodan alussa esittänyt lennokkaan ajatuksen, että keskitettäisiin kaikki voimat ensin Kannakselle ja sitten vahvan iskun jälkeen Laatokan Karjalaan, missä myös vihollinen lyötäisiin.

Talvisodan lopun arka kohta, Viipurinlahti, jouduttiin myös inspiroimaan, kun Airo ja Nihtilä olivat siellä erimielisiä. Nihtilä uskoi venäläisten koukkivan jäätä myöten suomalaisten selustaan, mitä Airo ei ottanut kuuleviin korviinsakaan. Kuitenkin kävi niin kuin Nihtilä oli aavistellut, ja tilanne oli lähes katastrofaalinen.

Asioiden tilaa ei yhtään parantanut se, että pohjoisesta siirron saanut kenraalimajuri Martti Wallenius juuttui Haminan upseerikerholle. Walleniusta voisi tietysti puolustella sillä, että Viipurinlahtea ei ollut linnoitettu, joukot olivat hajallaan ja mitään komentosuhteita ei ollut luotu, ts. ei ollut esikuntaa. Wallenius oli varmasti lisäksi turhautunut, kun hänet oli sivuutettu Lapissa. Marski määräsi oman lankonsa, vanhan kenraali Linderin, Walleniuksen esimieheksi, jolloin Wallenius sanoi ei käy, niin hän joutui Viipurinlahdelle. Walleniuksen komennus kesti kolme päivää ja hänen sotilasuransa loppui siihen, kun hän itse ryyppäämällä tarjosi tekosyyn esimiehilleen järjestää hankala kenraali sivuun. Wallenius ei saanut sen koommin enää mitään rintamakomennusta. Mainittakoon että hän yritti jopa rivimiehenä Jatkosotaan, mutta käännytettiin liian vanhana takaisin.

Välirauha

Välirauhan tullen Nihtilä sai komennuksen Oeschin 2. divisioonan esikuntapäälliköksi. Yhdessä he suunnittelivat linnoitusketjun Virolahti - Luumäki -linjalle eli nk. Salpalinjan sekä taaempaa Hamina - Taavetti -linjan he myös suunnittelivat.

Jatkosota

Sodan taas lähestyessä 2. div. muuttui 4. armeijakunnaksi, jonka esikuntapäällikkö kenraali Oeschin oikeaksi kädeksi Nihtilä tuli.

IV AK:n piti olla sivussa pääsotatoimista, mutta sotiemme suurin voitto saavutettiin, kun kaksi vahvistettua Neuvostodivisioonaa jäi mottiin Porlammen peltoaukeilla Viipurin eteläpuolella.

Ennen motitusta ja Viipurin valtausta Oesch sairastui uupumukseen. Marsalkka lähetti armeijakunnan komentajaksi naapuriarmeijakunnan komentajan kenraalimajuri Taavetti "Pappa" Laatikaisen. Pappa saapui esikuntaan 24.8 illalla ja kuultuaan Nihtilän hoitaneen toimintaohjeet eteenpäin, niin hän ilmoitti tulevansa aamulla. Aamulla Laatikainen kävi kuulemassa aamuraportit ja ilmoitti Nihtilälle menevänsä saunomaan. Jo illalla Nihtilä oli vaikeuksissa, kun hänen olisi tarvinnut saada allekirjoituksia käskyihin, mutta kellään ei ollut tietoakaan minne Laatikainen oli mennyt saunomaan. Pappa soitti seuraavan puolenpäivän aikana, jolloin Nihtilä pyysi Laatikaista tulemaan esikuntaan heti. Laatikainen tokaisi vastaukseksi: "Hoida sinä sotatoimet, niin kyllä minä tulen paikalle, kun kunniamerkkejä jaetaan". Viimein Laatikainen autokuljettajineen tuli paikalle, mutta oli niin huonossa kunnossa ettei omin avuin ylös päässyt. Kun pari päivää kului, ettei Pappa selvennyt, niin tuskastunut Nihtilä mietti mitä pitäisi tehdä. Hän soitti Oeschille, kertoi hänelle tilanteen ja pyysi häntä palaamaan. Oesch soitti Marskille ja pyysi lupaa saada palata palvelukseen, jolta luvan saatuaan palasi toimipaikkaansa, juuri Viipurin valtausparaatia vastaanottamaan. Sillä aikaa Laatikainen poistui vähin äänin takavasemmalle, mistä oli tullutkin. Nihtilä olisi voinut käräyttää Laatikaisen juopottelusta, mutta sitä hän ei tehnyt, hän pelkäsi Laatikaisen jääkäritovereiden epäluulojen ja kritiikin osuvan kohdalleen. Ansioistaan komentajana Pappa Laatikainen nimitettiin syksyllä 1941 Mannerheimristinritariksi ja Viipurin valtauksen johtanut Nihtilä sai lämpöisen kädenpuristuksen.

Asemasota-aika

Kaikki Karjalan kannaksella olevat joukot alistettiin 1.2.1942 IV AK:n komentajalle kenraaliluutnantti Öhqvistille. Maaliskuun alussa johtosuhteet armeijassa järjestettiin uudelleen niin, että kullekin kannakselle perustettiin päämajan alainen johtoporras. Kannaksen Ryhmään kuuluivat 18., 2., 10. ja 15. divisioona, jotka olivat tässä järjestyksessä rintamassa oikealta lukien. Ryhmän alaisuudessa toimivat jonkin aikaa myös Heimopataljoona 3, ErP 6 sekä JR 200, joka koostui virolaisista vapaaehtoisista.

Kesäkuun 26. 1942 Eversti Nihtilä sai komennuksen Jalkaväkirykmentti 16:n komentajaksi, josta seurasi paluu Päämajaan operatiivisen osaston komentajaksi joulukuun 11. päivänä samana vuonna.

Työssään operatiivisella osastolla eli nk:ssa Oopperassa Nihtilä oli omassa elementissään. Hän laskelmoi vihollisen tulevia hyökkäyssuuntia ja omia puolustusasemia. Hän kierteli myös paljon etulinjoilla ja tarkkaili puolustuslaitteiden kuntoa.

Toiminta oli seuraavaa: eli Nihtilä esitti Airolle asiat, jotka esitti asiaa edelleen Marsalkalle. Monesti Airo esitti oman eriävän mielipiteen, jolloin Nihtilä joutui yleensä turhauttaviin väittelyihin. Huomautettakoon, että Päämajoitusmestari Airolla ei ollut rintamakomentajan kokemusta, mikä mahdollisesti haittasi hänen arviointikykyään. Airo olisi halunnut rintamalle mm. Oeschin tilalle hyökkäysvaiheessa, kun Oesch oli sairaana, mutta Marski ei halunnut päästää Airoa päämajasta.

Tyyntä myrskyn edellä

Syksyllä 1943 Nihtilä kertoi Airolle, ettei pääasema tule kestämään kovaa taistelua, ennemmin kannattaa vetäytyä VT-linjalle. Jos pääasemaan tulee kova isku, niin asemat tulevat murtumaan. Airo kysyi, että onko näin? Airo kertoi Marsalkalle asiaa eteenpäin. Marski rintamakierroksellaan sitten kyseli etulinjan rykmenttien komentajilta, miten on kestävätkö asemat jos hyökkäys tulee. Komentajat vastasivat, että tässä taistellaan. Nihtilä oli harmistunut ja hän esitti asiaa uudemmin, joten nyt lähetettiin Hägglund kyselemään samat asiat ja taas vastaus oli, kyllä pääasemassa pysytään. Vastaukset johtuivat mukavuudenhalusta, kun oli oltu pitkälti toista vuotta samoissa asemissaan. Oli noussut omat näyttävät rakennelmat käsittäen teattereita, sotilaskoteja, prameita kanttiineja ja kauniista komentopaikoista puhumattakaan. Mainittakoon, että maaliskuussa 1944 valmistui Termolaan kaikkiaan 780 istumapaikkaa käsittävä Tyrjänlinna. Siellä korsuista saapuneet saivat katsella myös oopperaesityksiä. Kulttuuri ajoi edelle käsittämättömällä tavalla varustelusta.

Leningradin rintaman murruttua etelässä alkuvuodesta 1944 ja saksalaisten vetäydyttyä taemmas Narvajärven tasalle, kävi Nihtilä vierailulla saksalaisten luona Baltiassa. Saksalaiset varoittivat joukkojen veltostuvan ja tulevan mukavuudenhaluisiksi, jos ne ovat liian pitkään samoissa asemissa. Vierailun johdosta Nihtilä teki muistion ja alkoi ajamaan asiaa, jotta etulinjan joukkoja siirreltäisiin, mutta siirrot toteutettiin liian myöhään, aivan suurhyökkäyksen kynnyksellä.

Kannakselle muodostettiin uudelleen 4.3.1944 kaksi päämajan alaista armeijakuntaa. Itä-Kannakselle III AK, johon kuuluivat 15. Divisioona ja 19. Prikaati. Komentajana Hjalmar Siilasvuo. Länsikannakselle puolestaan muodostettiin IV AK, johon kuuluivat 2. ja 18. Divisioona. IV AK:n komentajaksi Nihtilän hienoisesta vastustuksesta huolimatta tuli kenraaliluutnantti Laatikainen. Eli komentajiksi tuli kaksi hyvin hankalaa kenraalia.

Toukokuulla 1944 Nihtilä kauhistui huomattuaan, kuinka komentajat laiminlöivät varustelutöitä vähätellen venäläisten tulevia hyökkäysaikeita. Tosin Martola 2. divisioonan komentajana oli tehnyt hyvää jälkeä. Paalu puolestaan valitti Nihtilän käydessä hänen vaihtoa tekemässä olevassa 18. Divisioonassa, että nyt pitäisi sitten lähteä, kun sain saunankin juuri valmiiksi. Tilalle tuli kenraalimajuri Sihvon 10. Divisioona.

Länsi-Kannaksen armeijakunnan alueella Nihtilä totesi miesten ottavan aurinkoa. Hän yritti Laatikaiselle selvittää asemien huonoa kuntoa, mutta Laatikaista ei Nihtilä asioineen juuri kiinnostunut, vaan keskeytti hänet tylysti ja ohjasi hänet sivuun.

Pajari saapuu Kannakselle

Suureksi osaksi Nihtilän puheet tulevasta suurhyökkäyksestä ja asemien huonosta kunnosta saivat Airon siirtämään Pajarin 3. Divisioonan Uhtualta kannakselle.

Saavuttuaan Kannakselle maaliskuussa kenraalimajuri Aaro Pajari ja hänen esikuntapäällikkönsä everstiluutnantti Wolf H. Halsti ryhtyivät tutustumaan VT-aseman kuntoon IV AK:n kohdalla, koska heidän oli määrä jäädä kunnostamaan asemia aluksi. Pajari oli raivoissaan nähtyään Kuuterselän, koska hän Halstin kanssa piti Kuuterselkää VT-linjan tärkeimpänä kohtana. He ajoivat samat tien Laatikaisen puheille kertomaan mielipiteensä asemien kunnosta, josta Laatikainen asettui aivan toiselle kannalle. Pajari räjähti täysin huutaen: "Mikä tämä VT-linja on, jos se tärkeimmässä paikassa on täyttä paskaa?". Laatikainen vastasi: "Herra puhuu asioista, jotka eivät häntä koske". Joukkosi taas on täällä vain työläisinä, jolle armeijakunta antaa käskyjä mitä tehdä. Tästä kenraalien välit rikkoutuivat ja eivät koskaan palanneet ennalleen. Laatikainen ei uskonut suurhyökkäyksen olevan tulossakaan, joten hän ei kiirehtinyt tärkeimpien kohteiden linnoittamista, vaan hoiti hommia systemaattisesti. Eli paljon linnoitettiin kohtia mistä vihollinen ei yrittänytkään läpimenoa.

Nihtilä esitti Jukka L. Mäkelän mukaan toukokuisella tarkastuskierroksella, että edessä IV AK:n tykistön ammusmäärät on tuplattava, koska huolto on vailla suojaa. Tämä ei toteutunut ja kesäkuussa oli joukot ilman oman tykistön vastatulta.

Myös Itäkarjalasta siirrettiin helmikuussa 1944 Laguksen panssaridivisioona Viipuri - Lappeenranta - Enso alueelle VKT-linjan kunnostus töihin. PsDiv. Oli muodollisesti alistettu IV AK:lle.

Ennen suurhyökkäystä Nihtilä oli jakanut käskyn uusien lähitorjunta-aseiden jakamisesta joukoille. Suomessahan luokiteltiin salaisiksi kauhut ja nyrkit, eikä miehiä oltu koulutettu niiden käyttöön, kuin muutamia Niinisalon ja Tuusulan kursseilla keväällä 1944. Omituiseksi asian tekee, että ne olivat jo vuoden olleet käytössä Saksan omilla rintamilla, joten ei ne mitään sotasalaisuuksia 1944 olleet liittoutuneille.

Valkeasaaren lohkolle uudet lähitorjunta-aseet saapuivat 9.6 ja jo samana iltana oli niillä onnistuttu tuhoamaan joitakin vaunuja.

Puna-armeija valmistuu hyökkäykseen

Vielä keväällä 1944 voimasuhteet Suomen rajoilla olivat melko tasaiset. Neuvostoliiton laatimien sotasuunnitelmien mukaan luoteisrintamalla oli määrä aloittaa kesäkuussa 1944 strateginen hyökkäys, jonka tavoitteena oli poistaa Suomi sodasta. Neuvostoliiton ylijohdon päämääränä oli Karjalan ja Aunuksen kannaksilla olevien suomalaisten joukkojen tuhoaminen, kuin myös maan miehittäminen. Olihan Stalin luvannut lännelle aloittavansa suurhyökkäyksen kesäkuun alussa tukeakseen Normandiaan tulevaa maihinnousua. Suomea vasten hyökätessään ehti Saksa vetää joukkoja Ranskaan, tehden Venäläisille kilpajuoksun Berliinin helpommaksi.

Ennen joukkojen keskittämistä Kannakselle siellä oli vain kolme neuvostodivisioonaa. Touko-kesäkuun aikana 1944 keskitettiin Leningradin alueelle 24 divisioonaa, 2 tykistödivisioonaa, 6 panssariprikaatia, 8 Panssarirykmenttiä, 8 rynnäkkötykkirykmenttiä, 146 patteristoa ja noin 1 500 lentokonetta. Neuvostojoukkojen kokonaisvahvuus ennen hyökkäyksen alkua oli noin 280 000 miestä, 460 panssarivaunua, 170 rynnäkkötykkiä ja noin 1 600 kenttätykkiä sekä yli 100 rannikkotykkiä. Sitten murtokohdassa Valkeasaaressa oli 200 tykkiä rintamakilometrillä.

Suomalainen vahvuus vastaavasti oli 75 000 miestä, 100 osin vanhentunutta panssarivaunua, 25 rynnäkkötykkiä ja 289 kenttätykkiä. Koko Suomen ilmavoimilla oli rintamakäytössä kaikkiaan 209 lentokonetta, joista ensi linjan taistelukoneita oli neljännes. Henkilöstöstä oli noin 5 % vielä maanviljelyslomilla, joten suomalaisten todellinen vahvuus 8.6.1944 oli noin 70 000 miestä. Neuvostoliittolaisilla oli näin ollen nelinkertainen miesylivoima, kuusikertainen panssariylivoima ja kuusikertainen tykistöylivoima. Suomalaisilla ei ollut mitään mahdollisuuksia torjua neuvostojoukkojen hyökkäystä Kannaksen vajavaisesti linnoitetuissa pääasemassa.

Suurhyökkäys 1944

Lauri Jäntin kirjassa kerrotaan, kesäkuun 9. Suulajärvellä 4 AK:ssa pelasivat upseerit vielä tennistä ja pioneerit hoitivat komentajansa nurmikkoa, taustalla kantautui valtava kumu etulinjasta. Tiedusteluosaston kapteeni Weiner koki tämän räikeänä vastakohtana, kun hän oli tuomassa sotavankien kuulustelutietoa AK:aan. Vielä illallakaan Laatikainen ei uskonut suurhyökkäyksen alkaneen, joten päämajaankaan ei lähetetty hätäviestiä. Sotavanki tiedot kertoivat kylläkin totuuden, mutta ei niitä noteerattu. Todellisuudessa etulinja oli repeämäisillään, kun Valkeasaaressa ei ollut enää reservejäkään. Illalla 10. divisioonan komentaja kieltäytyi soittamasta esimiehelleen Laatikaiselle sanoen: "Ei Laatikaista voi häiritä näin myöhään". Se on jokaisen asia miettiä, onko hienotunteisuudelle varaa sodassa.

Suuri virhe oli vielä kun tykistön hevoset oli maatalouden käytössä ja traktorit VT-linjalla linnoitustöissä. Tämän johdosta menetettiin etulinjassa 68 kenttätykkiä ja uudet panssarintorjunta tykit, vaikka lukot niistä ehdittiin hävittämään.

Oesch sai 14.6 siirron Kannakselle muodostetun Kannaksen ryhmän johtoon, kun taas Talvela tuli Oeschin tilalle Aunuksen ryhmän johtoon.

Juhannuksen alla 15.6 tilanne kiristyi uhkaavaksi ja Marski määräsi Talvelaa lähettämään Heiskasen 11. divisioonan Syväriltä Kannakselle välittömästi.

Nihtilälle soitetaan viisi päivää myöhemmin rautatieosastolta ja kysytään, miksi Mäkriän asemalla Aunuksessa seisoo neljä junaa tyhjänä päiväkausia. Kuljetuskalustosta oli huutava pula, joten Nihtilä lupasi selvittää asian. Hän soitti saman tien Paavo Talvelalle ja kysyi, missä mallissa Heiskasen divisioonan meno Kannakselle on. Talvela vastasi suoraan: Olen tekemässä vastaiskua Heiskasen divisioonalla heti, kun vihollinen vain hyökkää Syvärin yli. Nihtilän rauhallisuus oli koetuksella, kun hän sanoi: Kuule Suomen kohtalo ratkaistaan Kannaksella ei Syvärillä ja Heiskasen divisioona pitää saada heti Kannakselle. Marskikin itse henkilökohtaisesti soitti Talvelalle saman päivän illalla varmistaen siirron olevan käynnissä. Kenraalimajuri Kaarlo Heiskasen komentama 11. D oli vasta 27.6. rintamavastuussa Kannaksella.

Komennus Aunukseen

Heinäkuun 1944 sovittelukykyinen Nihtilä lähetettiin Aunukseen selvittämään asioita, kun Talvela halusi totuttuun tapaansa erottaa komentajiaan. Talvela "kiljuva jalopeura", joka ei oikein suvainnut ottaa käskyjä vastaan muilta kuin Marskilta. Ensinnä Talvela esitti VI AK:n komentajan kenraalimajuri Aarne Blickin erottamista, kun hän toimi vastoin Talvelan näkemyksiä. Sitten tulilinjalla oli divisioonien komentajat yksi toisensa jälkeen. Nihtilä keskusteli Talvelan kanssa asioista Aunuksen ryhmän esikunnassa. Talvela valitti komentajien vetäytyvän ennen hänen käskyjään, joten hän ei voi luottaa semmoisiin komentajiin.

Talvela saapui Blickin komentopaikalle samaan aikaan, kuin Nihtilä. Nähtyään Nihtilän Talvela heitti hatun päästään, hyppi ja huusi naama punaisenaan: "Saatanan päämajan urkkija, olet ehtinyt jo näemmä tännekin". Talvelan tasaannuttua hän komensi Blickin ulos teltasta ja kertoi Marskin siirtäneen Blickin hänen pyynnöstään Kannakselle ja Martolan sieltä Blickin tilalle. Valo Nihtilä esitti rauhallisesti asioita mm. viivyttämistaistelusta operatiiviselta kannalta Talvelalle, joka sanoi: "Meidän olisi pitänyt keskustella paljon aiemmin näistä asioista, ei minulla ollut aavistustakaan vetäytymisen ja viivyttämisen eroista". Talvela myönsi virheensä. Talvelan alaa olikin hyökkäys ei niinkään vetäytyminen.

Kerrotaan Nihtilän ja Talvelan ystävystyneen tässä yhteydessä, niin että Nihtilästä tuli Talvelan luottomies päämajassa.

Elokuussa sotatoimien rauhoituttua Ilmavoimien komentaja Kenraaliluutnantti Jarl Lunquist soittaa Nihtilälle ja kysyy: "Leningradin lähellä lentokentällä on venäläisten pommituskoneita, jotka aikovat hyökätä kimppuumme. Voisikohan niitä vielä pommittaa?" Nihtilä tuskastuu ja toteaa: "Olemmehan sodassa, joten niitä kuuluukin pommittaa".

Erillisrauha ja Lapin sota

Mannerheimin tultua presidentiksi 4.8.1944 kenraali Heinrichsista tuli ylipäällikkö. Airo taas otti vastaan yleisesikunnan päällikön tehtävät ja Nihtilä seurasi häntä päämajoitusmestariksi. Ei Valo Nihtilä ylennystä saanut, mutta vastuu kasvoi.

Lapin sota alkoi oikeastaan siinä vaiheessa, kun Siilasvuo tuli johtoon. Siihen mennessä Nihtilän lähin apulainen Haahti oli neuvotellut saksalaisten kanssa, että he vetäytyvät näin paljon ja me sen mukaan edetään. Eli Lapissa käytiin ns. valesotaa. Siilasvuota oli perehdytetty Päämajassa saksalaisten kanssa tehtyyn sopimukseen, josta hän ei välittänyt yhtään. Hjalmar "verinen" Siilasvuo kävi työhön Lapissa tosissaan ja ensimmäiset taistelut käytiin Pudasjärvellä. Saksalaiset tietysti valittivat suomalaisten rikkoneen sopimuksen. Lopullinen niitti tuli, kun everstiluutnantti Haahti tuli 28.9. Rovaniemeltä Nihtilän luokse ja kysyi tietääkö hän, että Siilasvuo on tekemässä maihinnousua Kemiin seuraavana aamuna. Nihtilä katseli Haahden tuomaa karttaa saksalaisten joukkojen vetäytymissuunnitelmista, jonka Haahti oli saanut saksalaisilta. Nihtilä totesi syntyvän katastrofin, jos 3. divisioona nyt lasketaan maihin, koska alueella on vahvat saksalaiset voimat. Nihtilä otti yhteyttä välittömästi Siilasvuon esikuntaan ja yritti taivuttaa Siilasvuota lopettamaan uhkarohkean yrityksen nojautuen tosiasioihin. Siilasvuo suuttui ja sanoi, ettei ota käskyjä vastaan keneltäkään muulta kuin Marsalkalta. Nihtilä rauhoitteli Siilasvuota ja sanoi, ettei ollut antamassa käskyjä vain esitti Päämajan näkemyksen. Siilasvuo räjähti huutaen: "Te luulette olevanne tärkeä ihminen siellä, ja tuollaiset ihmiset rupeavat antamaan käskyjä minulle". Lopulta Siilasvuo löi Nihtilälle luurin korvaan. Nihtilä meni Marsalkan puheille ja sanoi asiansa, että pari päivää pitäisi odottaa, josta Marski oli samaa mieltä todeten: "Katastrofihan siitä muuten tulee". Marski ei voinut puuttua asiaa, koska valvontakomissio oli maassa. Hän sanoi: "Jos minä puutun nyt asiaan, kun olen luvannut ajaa saksalaiset pois maasta, niin tulee katastrofi koko maahan. Eversti hoitaa asian". Nihtilä soitti Siilasvuolle uudelleen sanoen keskustelleensa Marsalkan kanssa, joka käski minun hoitaa asia. Maihinnousu peruuntui sitten säähän vedoten. Maihinnousu tapahtui sitten 1.10. Tornioon, josta alkoi varsinainen Lapin sota, kun saksalaiset vimmastuivat petollisuudesta. Siihen mennessä oli asustuskeskuksia säästetty ja saksalaiset olivat auttaneet evakuoimaan siviiliväestöä.

Siilasvuo tosin jatkoi omapäistä temppujaan mm. pidätytti pari Päämajan yhteysupseeria ja katkaisi puhelinyhteydet eversti Villamon ja päämajan väliltä. Villamo ei ollut alistettu Siilasvuolle, vaan suoraan Päämajalle. Marsalkka kyllästyi Siilasvuon temppuihin lopulta, joten Nihtilän esitti asettaa Öhquist hänen esimiehekseen. Marsalkka suostuikin tähän, mutta maan yleistilanne esti tämän toimenpiteen toteutumisen.

Valvontakomissio

Nihtilä joutui heti tekemisiin valvontakomission kanssa kun se saapui maahan syyskuussa. Nihtilä joutui venäjänkielentaitonsa takia esittämään itärajamme tilannetta. Hän kertoi tykistömme tulisuunnitelmat ja miinoitukset. Saapuneen osaston johtaja kenraali Tokarev raivostui: "Meillä on aselepo ja pidätte yllä valmiutta". Nihtilä vastasi: "Olemme pieni kansa ja selviämme vain, kun meitä ei yllätetä ja pidämme valmiutta yllä". Vastaukseksi tuli paheksuva murinaa.

Seuraavaksi venäläiset halusivat kartat Salpalinjasta. Nihtilä vastasi, että kartat on linnoitustoimistolla Myllykoskella ja ajatteli, etteivät ne sieltä niitä kysele. Seuraavana päivänä majuri Reino Lukkari soittaa Myllykoskelta ja kysyy: "Ne on täällä, pitääkö kartat antaa?" Nihtilä vastaa: "Anna pois, kun niille pitää antaa paljon muutakin. Ei niiden kanssa kannata rähjätä."

Asekätkentä

Jo ennen erillisrauhansopimuksen solmimista Päämajan operatiivisella osastolla ryhdyttiin varautumaan siihen, ettei Neuvostoliitto noudata sopimusta vaan yrittää miehittää maan. Tämän uhan johdosta Päämajan operatiivisella osastolla maavoimatoimiston päällikkö everstiluutnantti Usko Sakari Haahti suunnitteli aseiden hajavarastointia, jonka jälkiselvittelyssä toiminta sai nimen asekätkentäjuttu tai liikekannallepanosalaliittonakin tunnettu. Haahti kertoi asian Nihtilälle, joka antoi siunauksen asialle jo 15.8.1944, eli ennen rauhan tuloa. Käskyn Nihtilä antoi toiminnan aloittamiseen 23.9. esitettyään asian ensin Airolle, joka puolestaan informoi Marsalkkaa asiasta. Marsalkka kehotti varovaisuuteen toiminnassa.

Nihtilä ja Haahti muodostivat 2. ye-upseerien varaan rakentuvan organisaation, jonka avulla jokaiseen suojeluskuntapiiriin kätkettiin virallisten asevarikoiden ulkopuolelle yhden vahvistetun pataljoonan aseistus ja muu tarvittava materiaali. Arviot kätketyn materiaalin kokonaismäärästä vaihtelevat, mutta aseisiin olisi saatu Puolustusvoimissa palvelevien lisäksi noin 27 000 - 32 000 miestä. Ajatuksena olisi ollut hidastaa vihollisen maahantunkeutumista sen aikaa, että liikekannallepano olisi saatu suoritettua. On puhuttu paljon myös sissitoiminnan muodostamisesta, jos maa olisi ennätetty miehittää ennen liikekannallepanoa.

Kätkentä alkoi paljastumaan alkukesästä 1945. Nihtilä ja Haahti otettiin 10.6.1945 Valpon huostaan. Päivää ennen Nihtilän kotiin tuli upseeri, joka tarjosi mahdollisuutta lähteä varmaan turvaan. Valo Nihtilä kieltäytyi ja sanoi vastaavansa teoistaan.

Nihtilää vaadittiin kuulusteluissa tunnustamaan, että asekätkennän takana olivat marsalkka Mannerheim, kenraali Heinrichs ja kenraaliluutnantti Airo. Tätä Nihtilä ei suostunut tekemään. Nihtilää pidettiin eristyksissä kuulusteluiden ajan, eikä hänen annettu tavata perhettään. Vielä vatsahaavakin uusiutui syksyllä 1945 Sörkassa. Hän pyysi päästä lääkärin vastaanotolle, mutta sitäkin vitkuteltiin. Lopulta lääkäri määräsi liikuntaa, sekä mahdollisuuden ottaa vastaan kotoa ruokaa ja vaatteita. Vartiopäällikkönä toiminut punaluutnantti Hermanni Haapaniemi totesi: "Ei täällä lääkärit määrää". Eikä määränneet. Tuomioksi tuli lopulta viisi vuotta kuritushuonetta, josta vähennettiin pidätysaika.

Mainittakoon että valvontakomissio ei ollut kiinnostunut ulkoisesti ainakaan asekätkijöistä, kun he kuulivat että takana oli operatiivinen osasto, niin he tyytyivät pitämään sitä luonnollisena sotilastoimena. Oikeudenkäynti olikin lähinnä kommunistien sisäpoliittinen juoni puhdistaa armeijaa. Oikeudessa innokkaasti syyttäjän apulaisena toiminut Mannerheimristin ritari eversti Martti Miettinen, joka hyökkäsi oikeudessa innokkaasti entisiä asetovereitaan vasten mm. vaatien ankaria rangaistuksia. Miettinen ansaitsi mahdollisesti näin kenraalin arvon itselleen.

Nihtilä vapautui lokakuussa 1948 vankeudesta ehdonalaiseen ja joulukuussa hänet poistettiin upseeriluettelosta, mikä oli katkera pala, kun hän menetti eläkeoikeuden ja oikeuden käyttää asepukuaan.

Sotien jälkeinen aika

Maatessaan vatsahaavansa takia Tilkassa pääsiäisen tienoilla 1948, maassa kuohui. Kommunistit suunnittelivat vallankaappausta. Nihtilä mietti miten toimisi, jos olisi vielä palveluksessa. "Koska tilanne Helsingissä on uhkaava on presidentin vartioita vahvennettava ja annettava heille KP-aseistus, jottei käy niin kuin Tshekkoslovakiassa, jossa presidentti kaapattiin. Panssarit tuotava Hyrylään." Nihtilä sai keinoteltua tapaamisen salaa yleisesikunnan päällikön Uolevi Poppiuksen kanssa, jolle kertoi mietteensä. Poppius hoiti asiat Nihtilän suunnitelmien mukaan ja jos oli jotain kaappausta tekeillä, niin se vesittyi.

Vapauduttuaan vankeudesta Nihtilä oli vuoteen 1951 Yhtyneiden Kuvalehtien palveluksessa , josta hän lähti Pariisiin kolmeksi vuodeksi. Pariisiin hän päätyi Risto Rytin suosituksesta Fennia nimisen firman palvelukseen, kun haluttiin Naton päämajan läheisyyteen yksi ranskankielentaitoinen upseeri. Nihtilä ei kertonut sotilasyhteistyöstä noilta vuosilta mitään. Palattuaan kotimaahan kesällä 1954 Nihtilä armahdettiin ja Jukka Rangel järjesti hänelle paikan Kansallis-Osake-Pankista. Töölön konttorissa olikin sitten pankinjohtajan vieraina monia jääkärikenraaleita kuten Oesch, Öhquist ja Östermanista alkaen, joten kyllä Nihtilä nautti arvostusta korkeampiarvoisien upseereiden joukossa.

Valo Nihtilä oli innokkaana mukana Kansa Taisteli -lehden julkaisussa, niin kirjoittamassa, kuin toimituksen jäsenenä. Vielä 60 -luvun alussa Nihtilä oli luomassa pohjaa nykyisten maanpuolustuskurssien syntyyn, joista ensimmäinen käynnistyi vuonna 1961. Nihtilä sai kutsun kurssille kolme vuotta myöhemmin , jo 68-vuotiaana.

Perhe

Nihtilä meni naimisiin Marit Wulffin kanssa. Heille syntyi kaksi poikaa ja tyttö, vaimonsa hän menetti jo vuonna 1958. Uudelleen hän meni naimisiin vuonna 1972 Laila Kiven kanssa. Toisen avioliiton onnea ei suotu jatkuvan kylläkään pitkään. Kokoomusnuorten puhetilaisuudessa 24.10.1973 muuan nuori radikaali arvosteli kovin sanoin Puolustusvoimia. Nihtilä nousi ylös ja piti puolustavan puheen, ehkä tästä liikuttuneena hän horjahti alas saaden kohtalokkaan sairaskohtauksen. Kohtaus oli niin raju, vaikka paikalla oli lääkäreitäkin, niin mitään ei ollut enää tehtävissä.

Airo ja Nihtilä

Airon ja Nihtilän välit eivät aina olleet parhaat mahdolliset, johtuen Airon kovasta alkoholin käytöstä. Nihtilä itsellään oli hillitty suhtautuminen alkoholiin, joskus hän tosin tarjosi ystävien kauhuksi lasillisen omatekoista viiniään, mutta muuten hänellä kontrolli pelasi.

Airosta kerrottiin hänen pystyvän juomaan uskomattomia määriä viinaa, mutta kuitenkin hän oli aina ajoissa palveluksessa, pois lukien Marskin syntymäpäivä 1944, kun hän nukkui pommiin syntymäpäivävastaanotolta.

Loppusanat

Sodasta Mannerheimin tiedetään sanoneen, että olisi pitänyt uskoa vain everstejä eikä kenraaleitaan.

Voi ihmetellä miksi Valo Nihtilää ei koskaan ylennetty kenraalikuntaan, vaikka siitä oli Airo tehnyt kirjallisen esityksen 1944 keväällä ja toinen esitys myöhemmin sotien jälkeen.

Spekuloinnillehan on aina tilaa tässä maailmassa, joten spekuloidaan vähän. Nihtilähän oli ohittanut Kenraali Tuompon Talvisodan aikana komentoasioissa, minkä tähden hän olisi kantanut kaunaa Nihtilälle. Tuompo oli Päämajassa vaikutusvaltainen kenraali, jonka tehtäviin kuului esitellä mm. ylennettävät. Pertti Kilkki kirjassaan esittää yhtenä mahdollisena syynä mm. sitä, että Nihtilän hämäläinen aksentti oli Mannerheimille vaikeaa ymmärtää, joten hän vähän vierasti Nihtilää. Sotien jälkeen oli kommunistit vallassa, ja vanhan asekätkijän ylennys olisi ollut kenties arka asia.

Nihtilän sanotaan tulleen toimeen pääsääntöisesti kaikkien kanssa, mutta Laatikainen oli hänelle aina hankala. Tiedustelupäällikkö eversti Aladar Paasonen suhtautui Nihtilään myös pidättäytyväisesti, koska hän piti Nihtilää jotenkin rahvaana. Paasonen auttoi Marsalkan muistelmissa, josta johtuen ei Valo Nihtilää mainita niissä ollenkaan. Tosin Paasosen omaelämänkerrassa Nihtilä mainitaan kerran ohimennen.

Valo Nihtilä oli kovin vaatimaton ja huomaamaton persoona, jolle isänmaa oli aina etusijalla. Ei hän kunniaa kaivannut, vaan hän oli tyytyväinen kun asiat rullasivat parhain päin. Kyllä Valo Nihtiläkin erehtyi ja on hän sen itsekin myöntänyt.