Pohjois-Kymenlaakson asehistoriallinen yhdistys ry.

Saksalaisen jalkaväen panssarintorjuntaan käyttämät aseet 2. maailmansodassa

Osa 5: Pst-kiväärit

Pst-kiväärin (Panzerbüchse, "panssarikivääri") tarkoituksena oli antaa jalkaväelle torjuntakeino kevyitä panssareita vastaan, jotta heidän ei aina panssareiden ilmaantuessa tarvitsisi odotella pst-joukkojen saapumista. 2.ms:n alkaessa nämä aseet olivat kuitenkin jo voimattomia modernia panssarivaunua vastaan. Aseiden heikko suorituskyky jäi Wehrmachtilta kuitenkin huomaamatta salamasodan vilskeessä syksyyn 1941 asti. Tällöin huomattiin, että pst-kiväärit olivat täysin voimattomia venäläisten tankkeja vastaan, erityisesti uutta T-34/76:a. Tästä syystä useat kiväärit hylättiin sotilaiden pitäessä niitä turhana painolastina. Eivät pst-kiväärit olleet aikaisemminkaan olleet pahemmin miesten suosiossa monista syistä, joista ei varmaankaan ollut vähäisin ampujille jo tutuksi tullut solisluun katkeaminen.

Patruunat

Pst-kiväärin suorituskyky riippuu eniten patruunasta, jota se käyttää. Suurikaliiperisia kiväärejä, jotka käyttivät nopeaa ja hyvinläpäisevää luotia oli jo kehitetty 1.ms:n aikana, jolloin ensimmäiset panssarivaunut ilmestyivät taistelukentille (1916). Ensimmäinen saksalainen pst-kivääri oli Mauserin T-Gewehr Model 1918 (T – Tank), joka oli kuin suurennettu Mauser 98 - kivääri. Sen kaliiperi oli 13,35 mm ja läpäisyarvot: 26mm/100m ja 10mm/200m. Asetta rakennettiin 15 800 kpl, mutta se ei ollut tyydyttävä painonsa (18 kg) ja suuren rekyylinsä takia. Saksalaiset kokeilivat myös 13mm MG18-konekivääriä pst-käyttöön.

Patrone 318

1930-luvulla Rheinmetall-Borsig käytti T-Gewehrin patruunaa perustana uudelle pst-kiväärin patruunalle. Vanhaan hylsyyn istutettiin uusi 7,9 mm:n luoti vanhan 13,35 mm:n asemesta. Patruunan kokonaispaino oli 84 g ja terässydämisen luodin paino 14,6 g (alkuperäinen 52 g). Ruutia hylsyyn ladattiin 14,9 g, joka nosti lähtönopeuden alkuperäisestä 780 m/s:sta (E₀=15 800 J) yli 1150 m/s:iin (E₀=10 500 J). Uuden patruunan nimeksi tuli Patrone 318. Patruunoita oli kahta tyyppiä:

• Patrone 318 SmK-Rs-L’spur (Spitzgeschoss mit Kern - Reizstoff - Leuchtspur)
• Patrone 318 SmKH - Rs - L’spur (Spitzgeschoss mit Kern(Hart)...).

Jälkimmäisessä oli kovaterässydän. Reizstoff tarkoittaa, että luodissa oli myös pieni annos kyynelkaasua. Patruunan typpinumero 318 on käännetty luvusta 813, joka tarkoittaa 8 mm luotia 13 mm luodin hylsyssä. Aseen läpäisy teräkseen oli nollakulmassa 30 mm 100 metriltä ja 25 mm 300 metriltä.

Luodin kyynelkaasupatruunan tarkoituksena oli saada miehistö jättämään vaununsa tai tehdä heidät taistelukyvyttömiksi. Kyynelkaasupatruunan koko oli kuitenkin niin pieni, ettei vihollisvaunun miehistö edes huomannut sitä. Liittoutuneet saivat tietää siitä vasta purkaessaan saaliiksi saamiaan patruunoita.

Patrone 318:aa valmistettiin elokuuhun 1942 asti, kokonaisvalmistusmäärän ollessa n. 9,4 miljoonaa kpl. Vertailtaessa valmistusmäärää tuhottujen vaunujen määrään tehdään sama huomio kuin panssarikauhun ja -nyrkin osalla: pst-kivääreitä käytettiin hyvin usein myös muihin kohteisiin kuin mihin ne olivat tarkoitettu.

P35

Puolalaisen PzB 35(p):n patruunana oli Panzerbüchsenpatrone P35 7,92x107. Patruunan kokonaispaino oli 64 g, luodin, josta puuttui terässydän, paino oli 14,5 g ja ruutia patruunassa oli 11,2 g. Patruunan kokonaispituus oli 132 mm ja hylsynpituus 107 mm. Luodin lähtönopeus oli 1275 m/s, joka antoi iskuenergiaksi 11 800 J.

M 41

Venäläiset pst-kiväärit PTRD-41 (PzB 783(r)) ja PTRS-41 (PzB 784(r)) käyttivät vuonna 1938 kehitettyä M 41 -patruunaa, josta myöhemmin kehitettiin M 41/44 14,5x114. Jälkimmäistä patruunaa käytetään yhä edelleen raskaissa konekivääreissä. M 41:n luotivalikoimaan kuuluivat mm. panssari-, panssarisytytys- ja räjähtävät luodit. Panssariluodin paino oli 63 g, koko patruunan paino 198 g ja ruutia oli 29 g. Patruunan kokonaispituus oli 155,5 mm ja lähtönopeus 1000 m/s, joka antoi iskuenergiaksi 31 700 J. Luodin läpäisykyky panssariin oli 40 mm 100 metriltä, 35 mm 300 metriltä ja 30 mm 500 metriltä. Tätä patruunaa käyttävällä kiväärillä läpäistiin vielä 15 mm panssarointi 1,5 km:n päästä, jos ampujan ampumataito riitti tähän.

Panzerbüchse 38

Ensimmäinen Patrone 318 -patruunaa käyttävä pst-kivääri oli PzB 38, jonka kehitti B. Brauer ja valmisti Rheinmetall-Borsig. Se oli rekyylipiippuinen lippaaton kivääri. Ammuttaessa piippu liikkui 9 cm taaksepäin, näin saaden lukon liikkeelle, joka poisti ammutun hylsyn. Lukko jäi auki-asentoon, jolloin ampuja pystyi lataamaan aseen uudella patruunalla. Tämän jälkeen hän vapautti lukon, jolloin lukko ja piippu ampaisivat etuasentoonsa, ja ase oli ampumavalmis. Aseen monimutkainen koneisto oli herkkä lialle, jolloin se usein kenttäolosuhteissa oli altis jumiutumaan.

Ase käytti MG-34:n bibodia, perälevy oli kumipäällysteinen ja perän sai taitettua sivulle kuljettamisen helpottamiseksi. Vaikka aseen runko oli pistehitsauksella valmistettu prässätyistä teräslevyistä, sen lukkomekanismi oli monimutkainen valmistaa. Tästä syystä PzB 39:n valmistukseen siirryttiin heti, kun se oli tuotantovalmis. Puolan valtauksessa PzB 38:ja oli käytössä 62 kpl ja seuraavissa operaatioissa se ei enää ollut käytössä.

Teknisiä tietoja:

Valmistus: 1939 - 1940
Valmistusmäärä: 1600
Kaliiperi: 7,92x94
Kokonaispituus: 162 cm
Piipunpituus: 109 cm
Kokonaispaino: 16,2 kg
Piipun paino: 6,1 kg
Lähtönopeus: 1210 m/s
Läpäisy (0°): 30 mm 100 m
25 mm 300 m

Panzerbüchse 39

Seuraava kiväärityyppi, jonka valmistus alkoi maaliskuussa 1940, oli PzB 39. Valmistajana toimi Gustloff-Werke. Kiväärissä käytettiin edeltäjänsä piippua ja aseen paino laski hieman. Aseen suorituskyky pysyi samana, koska se käytti yhä samaa patruunaa. Käytännön tulinopeuden lisäämiseksi aseen molemmalle puolelle pystyttiin kiinnittämään 10 patruunan astia, jotta aseen lataus nopeutuisi. PzB 39:a oli Puolan valtauksessa käytössä 568 kpl ja kahta vuotta myöhemmin, mentäessä vieläkin pitemmälle, aseita oli käytössä jo 25 300 kpl.

Teknisiä tietoja:

Valmistus: 03/1940 - 11/1941
Valmistusmäärä: 39 200 kpl
Kokonaispituus: 162 cm
Piipunpituus: 109 cm
Kokonaispaino: 12,6 kg
Luodin lähtönopeus: 1260 m/s
Käytännön tulinopeus: 10 lauk/min
Lähtönopeus ja läpäisy samat kuin PzB 38:lla

Myöhemmin PzB 38 ja 39 poistettiin rintamakäytöstä, koska ne eivät enää "purreet" uusiin panssarivaunuihin. Vuoden 1942 alusta PzB 39:n piippuja lyhennettiin 48 cm:iin ja niihin kiinnitettiin Schiessbecher (kiväärikranaatin laukaisulaite). Aseelle annettiin nimi Granatbüchse Modell 39, GrB 39.

Panzerbüchse 35(p) / PzB 770(p)

Puolalainen pst-kivääri Maroszek WZ 35 (7,92mm kb ppanc wz.1935) oli kehitetty 1930-luvun alussa. Ensimmäiset testit vuonna 1935 osoittivat kuitenkin, että aseen piippu ei kestänyt kuin noin 20 laukausta. Ase joutui takaisin suunnittelupöydälle ja siihen kehitettiin n. 300 laukausta kestävä piippu. Marraskuussa samana vuonna ase hyväksyttiin armeijan käyttöön. Kivääriä tilattiin 7 610 kpl sen varsovalaiselta valmistajalta Panswowa Fabryka Karabinowilta. Asetta pidettiin niin tärkeänä ja salaisena, että pakkauslaatikot, jotka sisälsivät kiväärin, 3 varapiippua ja kolme täyttä lipasta, sinetöitiin. Sinetin sai avata vain Puolustusministeriön suorasta käskystä. Ennen heinäkuuta 1938 vain harva ja valittu joukko, suurin osa komentavia upseereita, pääsi edes näkemään asetta. Tuloksena tästä oli, että miehet, jotka joutuivat käyttämään kivääriä, eivät olleet edes nähneet sitä ennen kuin Wehrmachtin joukot rynnivät rajan yli. Joten tämä suorituskykyinen ase jäi varsin vähälle käytölle lyhyen Puolan valtauksen aikana.

Saksalaiset saivat huomattavan määrän näitä kiväärejä saaliikseen, joista useimmat olivat vielä varikoilla laatikot sinetillä suljettuna. Kiväärille annettiin nimeksi Panzerbüchse 35(p) (p - polnisch), mutta sitä kutsuttiin myös nimellä Panzerbüchse 770(p). Ainakin 630 kivääriä jaettiin joukoille ja käytettiin Ranskan valtauksessa seuraavana vuonna. Myöhemmin kivääreitä myytiin Italian armeijalle (Fucile Contracarro 35(P)).

PzB 35(p) oli kertalaukeava kivääri neljän patruunan lippaalla. Aseen tunnistaa helposti, koska siinä ei ole pistoolikahvaa, joka oli yleinen pst-kivääreissä. Kiväärin pitkä ja ohut piippu oli vaihdettava jokaisen 300 laukauksen jälkeen. Vaihto onnistui suhteellisen nopeasti erikoisavaimen avulla. Kiväärin erinomainen suujarru vähensi rekyyliä 65 %, jolloin sen rekyyli oli muista aikalaisistaan poiketen vain hieman normaalikivääriä voimakkaampi. Luodin läpäisykyky pieneni huomattavasti 300 metrin jälkeen, koska siitä puuttui terässydän. Tämä on katsottu aseen suurimmaksi viaksi. Suurinopeuksisella luodilla oli hyvin suora lentorata, joten aseessa käytettiin kiinteitä 300 m tähtäimiä. Aseen teho riitti heikosti panssaroituja ajoneuvoja vastaan, mutta kuten muutkin pst-kiväärit, vuoden 1940 jälkeen se oli lähes hyödytön alkuperäiseen tarkoitukseensa.

Teknisiä tietoja:

Panzerbüchse 783(r)

Eniten ulkomaisista pst-kivääreistä saksalaisilla oli käytössään venäläisten kahta päätyyppiä, jotka osoittautuivat paljon tehokkaammiksi kuin saksalaiset vastineensa. Molemmat käyttivät M 41 -patruunaa, joka oli huomattavasti tehokkaampi kuin saksalaisten Patrone 318. Ensimmäinen venäläisistä pst-kivääreistä on PTRD-41, joka sai nimen PzB 783(r) (r - russisch).

Vaikka Puna-armeija oli monista suunnitelmista valinnut vuonna 1938 N. Rukavishnikovin suunnitteleman kiväärin (M 39), sotilasjohto yliarvioi saksalaisten panssarivaunujen panssaroinnin ja piti kivääriä hyödyttömänä. Pst-kivääreitä olisi tarvittu kipeästi kesällä 1941, mutta M 39 oli sopimaton massatuotantoon. Välittömästi operaatio Barbarossan alkamisen jälkeen annettiin asesuunnittelijoille Degtjarev ja Simonov tehtäväksi suunnitella uusi pst-kivääri. Degtjarevin suunnittelemasta kivääristä tuli PTRD-41 ja Simonovin hengentuotteesta PTRS-41. Aseiden massatuotanto aloitettiin jo elokuussa 1941. Uudet pst-kiväärit ilmaantuivat rintamalle kreivin aikaan, juuri kun saksalaiset olivat saapumassa Moskovan porteille.

Jo PTRD-41:n ulkonäkökin kertoi sen saksalaisia vastineitaan paremmasta panssarintorjuntatehosta. Siksi kaikki saaliiksi saadut aseet otettiin heti käyttöön ja kivääri sai "vieras-ase"-tunnuksen PzB 783(r). Panssarivaunujen panssaroinnin kasvaessa, etenkin keulasta, kiväärillä saatiin vielä tuloksia aikaan keskittämällä tuli vaunujen kylkiin ja takaosaan. Vuoteen 1943 mennessä panssarivaunujen panssarointi oli kuitenkin kasvanut jo liian vahvaksi kiväärille, joten sitä käytettiin kevyesti panssaroituja ajoneuvoja, kk-pesäkkeitä, bunkkereita ja joskus jopa lentokoneita (!) vastaan.

Kertalaukeavassa piippurekyylisessä kiväärissä piippu liikkuu 6,5 cm taaksepäin, joka osaltaan vähentää aseen rekyyliä. PzB 783(r):ssä oli suuri yksikammioinen suujarru ja kumipäällysteinen perä rekyyliä poistamassa. Aseen tähtäimissä oli säädöt 400 – 1000 metrin etäisyyksille. Käytännöllinen ampumaetäisyys oli 200 - 400 metriä. Aseeseen kuului myös kantokahva sekä bipodi. Miehistönä oli ampuja ja tähystäjä. Aseen parhaimpia ominaisuuksia olivat sen vahva ja massatuotantoon soveltuva rakenne, joka mahdollisti pitemmätkin tulitusajat. Ase oli myös tarkka ja käytännöllinen. Kiväärin laukausääni oli kuitenkin erittäin voimakas.

Aseen valmistusmäärästä on maan tavan mukaan hieman epäselvyyttä. Mutta jotain suuntaa antaa Puna-armeijan käytössä olleiden aseiden määrä:
01/1942 8100 kpl
06/1942 65 400 kpl
01/1943 118 600 kpl
01/1944 142 900 kpl

Valmistusmääriksi on ilmoitettu 1941 17 700 kpl ja 1942 184 800 kpl. Asetta valmistettiin vuoteen 1945 asti, jolloin sen kappalemäärä Puna-armeijassa alennettiin 40 000:een. Saksalaisten käytössä olleiden kivääreiden määristä ei ole tietoa. Neuvostoliitto lahjoitti/myi sekä PTRD:tä että PTRS:ää ystävällismielisille valtiolle. Joten nämä pst-kiväärit olivat Korean sodassakin Kiinan ja Pohjois-Korean joukoilla, jossa niitä käytettiin pitkän matkan tarkka-ammuntakivääreinä.

Teknisiä tietoja:

Panzerbüchse 784(r)

Simonovin suunnittelema pst-kivääri oli PTRS-41, jonka saksalainen tyyppinimi oli PzB 784(r). Ase oli kaasutoiminen puoliautomaatti, jossa oli 5 patruunan lipas. Patruunoiden lataus tapahtui patruunakammoilla, avattavaan lippaaseen. Oli myös mahdollista ladata ase yksittäisin patruunoin lukon yläpuolelta. Aseeseen kuului taittuva bipodi ja tähtäinasteikko oli 100 - 1500 metriä. PTRS-41:ssä oli puinen kumiperäinen perä ja aseen rekyyli oli suhteellisen pieni, joskin suupamaus oli "järisyttävä".

Ase oli suhteellisen tarkka ja luodin lähtönopeuden alenemisella kaasureiästä ja lyhyemmästä piipusta (verrattuna PTRD:hen) johtuen ei ollut käytännön merkitystä läpäisyyn. Aseen suurin epäkohta oli sen alttius jumiutua. PTRS ei toiminut hyvin talvipakkasilla ja pienet kaasuvirtausreiät piipussa tuppasivat mennä tukkoon. Erittäin kylmillä ilmoilla voitiin luottaa siihen. että ase menee jumiin, joten sitä käytettiin silloin vain kertalaukeavana, yksi patruuna kerrallaan syöttäen. Näistä ominaisuuksista huolimatta sekä saksalaiset että venäläiset pitivät asetta erittäin käyttökelpoisena. Joten saksalaiset ottivat nämäkin kiväärit omaan käyttöönsä alle aikayksikön, niitä haltuunsa saadessaan.

Toinen vika PTRS:ssä oli sen monimutkainen ja kallis valmistus. Siksi aseen valmistusmäärät jäävät huomattavasti jälkeen PTRD:stä. PTRS:kin tuotantomäärät ovat epäluotettavia:

Aseen valmistus lopetettiin tammikuussa 1945.

Teknisiä tietoja:

Panzerbüchse 782(e)

Englantilainen Boys AT rifle, joka nimettiin suunnitteluryhmän johtajan kapteeni Boysin mukaan, otettiin käyttöön vuonna 1937. Ase oli puoliautomaattinen 5 patruunan lippaalla. Saksalaiset saivat haltuunsa huomattavia määriä aseen Mk.I - versiota Dunkerquen jälkeen 1940 ja nimesivät aseen PzB 782(e):ksi. Koska kivääri oli erityisen huono tarkoitukseensa, saksalaiset pitivät sitä hyödyttömänä pst-kivääriksi (kuten myös englantilaiset) ja käyttivät niitä kk-pesäkkeitä yms. vastaan.

Teknisiä tietoja:

Kehitelmiä

Saksalaiset olivat hyvin tyytymättömiä PzB 38 ja PzB 39 - pst-kivääreihinsä. Oli ilmeistä, että olisi kehitettävä uusi kivääri, jotta tästä asetyypistä olisi mitään käytännön hyötyä. Useita Patrone 318:a käyttäviä kivääriprojekteja aloitettiin vuonna 1940. Waffenfabrik Carl Walther Zella-Mehlisissä kehitti puoliautomaattisen 8 patruunan lippaalla olevan Modell 40 -kiväärin (PzB 40 W). Mauser Werke AG kehitti Modell 41:n (PzB 40 M), joka oli niinikään puoliautomaattinen 8 patruunan lippaalla. Gustloff-Werke kehitti Modell 42:n (PzB 40 G) ja Modell 44:n. Heinrich Krieghoff kehitti Modell 43:n (PzB 40 K), jonka kaliiberi oli 8x57JS ja joka hyödynsi MG 34:n osia.

Melkein kaikki prototyypit olivat painavampia kuin edeltäjänsä. Aseiden läpäisytehossa ei ilmennyt edistystä ja ainoa uudistus oli joidenkin puoliautomaattikiväärien 8 patruunan lipas. Näistä syistä mikään kehitelmä ei edennyt prototyyppiastetta pidemmälle.

Oli ilmeistä, että seuraavassa pst-kiväärimallissa olisi oltava suurempi kaliiperi, joka toisi aseelle lisätehoa. Tšekkiläinen Brno kehitti 13 mm kaliiperin PzB 244:n (mPzB 41, m – mittlerer) Waffen-SS:n käskystä, mutta Saksan armeija kuitenkin vaati 15 mm kaliiperia suunniteltuun PzB 42:ään. Kaikki esitetyt suunnitelmat hylättiin riittämättömän läpäisykyvyn takia.

Kaliiperikoon suureneminen ja patruunan voimistuminen alkoi vaatia pst-kivääreiltä jo pst-tykkien alustoja muistuttavia tukia. Siksi ne luokiteltiin jo kevyiksi pst-tykeiksi, eivätkä siten kuulu tämän artikkelisarjan piiriin. Näihin aseisiin kuuluvat esimerkiksi S 18-1000 (20mm Solothurn S.18) , PzB 18-1100 (hollantilaisten S.18) ja tuotantoon tullut sPzB 41 (s – schweres), jossa muuttuvakaliiperinen putki (28mm -> 20mm). sPzB 41:n läpäisy oli 60 mm/100 m ja 25 mm/1000 m.

Viimeisenä kehitelmänä, vaikkakin se on alustallinen, mainittakoon 2cm Erdkampfgerät, joka oli 20 mm raskas konekivääri. Ase oli kehitetty 2cm FlaK 38:sta. Tuotanto oli suunniteltu alkavaksi huhtikuussa 1944, mutta aseita valmistui kuitenkin vain 12 kpl. Aseen mielenkiintoisin piirre on, että siihen kehitettiin kiväärikranaattia muistuttava 66 mm ylikaliiperinen ontelokranaatti. Huolimatta hiljaisesta 105 m/s nopeudesta sen läpäisykyky olisi ollut 120 mm.